Eli Harjun analyysi: Kaikkien pitäisi fanittaa enemmän

KUVATEKSTI

Fanittaminen mielletään helposti teini-ikäisten puuhaksi tai jotenkin hävettäväksi merkityksettömiin asioihin takertumiseksi. Eräs ystäväni ihmetteli uusinta tv-löytöäni hehkuttaessani, miksi en katso mieluummin tositapahtumiin perustuvia sarjoja, niistä voisi sentään olla jotain hyötyä.

Omistautuvaa suhdetta varsinkin fiktiivisiin tarinoihin arvostellaan rankasti. Esimerkiksi, kun Game Of Thrones -sarja (GOT) päättyi tv:ssä, julkisuudessa kinastelivat pitkään ne, joiden mielestä loppu oli loistava, ne, joiden mielestä sarjan valtava budjetti oli tuhlattu ja kulttuuriperintö pilattu, ja ne, joiden mielestä televisiosarjan ottaminen niin vakavasti oli vinksahtanutta.

Edes populaarikulttuurin tekijät eivät aina näe fanitoimintaa hyödyllisenä. Game Of Thronesin maailman luoja George R. R. Martin ilmoitti blogissaan vuonna 2010, ettei tahdo hahmoistaan kirjoitettavan fanifiktiota. Martinin teoksiin loppua kohti yhä löyhemmin perustuvan tv-sarjan tuotanto oli tuolloin jo alkanut, mutta fanien toisilleen ilmaiseksi kirjoittamia versioita tarinoista hän piti silti uhkana.

Mitä hyötyä fanittamisesta todella on? Sehän on pelkkää keksittyyn kiintymistä.

Faniuden tutkimus kuitenkin näkee ilmiössä tunteilun ja harrastelun lisäksi syvempiä yhteiskunnallisia sävyjä. Fanius on tapa rakentaa yhteisöä ja identiteettiä. Kirjallisuudessa puhutaan faniuteen liittyvästä ”resistanssista”, joka on muiden vallan alla elävien tapa vallata elämänsä osa-alueita takaisin itselleen. Ruokottomien hokemasketsien ihaileminenkin voi olla ainakin symbolinen tapa estää paremmin tietävää eliittiä kävelemättä ylitseen, toteaa Kummelin fanikirjeitä tutkinut mediatutkija Erkki Karvonen.

Kirjallisuudessa puhutaan faniuteen liittyvästä ”resistanssista”, joka on muiden vallan alla elävien tapa vallata elämänsä osa-alueita takaisin itselleen.

Fanitoiminta voi myös olla mielettömän luovaa. Fanifiktion eli tarinoiden uudelleenversioinnin lisäksi suosituimmat ihailun kohteet innoittavat yleisöä harrastamaan esimerkiksi cosplayta, hahmoiksi pukeutumista, joka saattaa vaatia ompelu- ja maskeeraustaitojen kehittämistä.

GOT-kirjailija George R.R. Martinin logiikassa on valtava aukko. Ilman sitoutuneita faneja yksikään taiteilija ei nouse miljonääriksi, joten seuraajien komentelu on röyhkeää. Toisaalta Martin saattoi olla oikeassa pelätessään hahmojensa tulevan ryöstetyiksi. Fanit tosiaan saattavat tarpeen tullen jatkaa ilman kirjailijaakin.

Harry Potter -fanifiktiota tutkinut Helena Mäntyniemen mukaan J.K. Rowlingin transfobisten lausuntojen jälkeen osa faneista hylkäsi koko yhteisön, mutta osa ilmoitti, ettei Rowlingia tarvita enää mihinkään. Kirjailijaa alettiin jopa kutsua ”häneksi-joka-jääköön-nimeämättä”, eli samalla kiertoilmauksella, jolla Rowlingin kirjoissa viitataan pimeyden velho Voldemortiin. Kulttuuritoimittaja Aja Romano julisti, että tarinoiden hahmot eivät ole hylänneet lukijoita, vaan voivat edelleen kuulua niille, jotka ovat löytäneet heistä lohtua.

Fanius on valtava voima. Jos populaarikulttuurin kulutuksella ilmennetty resistanssi voi kääntyä myös tarinoiden alkuperäistä luojaa kohtaan, mihin se EI pysty? Muun muassa Harry Potterin, Handmaid’s Talen ja Nälkäpelin symboliikkaa onkin maailmalla jo otettu käyttöön hallintoa vastustavissa mielenosoituksissa.

Jokainen tarvitsee jotain, mitä ihailla, ja fiktio kelpaa siihen aivan mainiosti. Kun ystäväni kysyi minulta, miten pääsin yliopistoon, vastasin, että hokemalla pääsykokeessa mielessäni George R.R. Martinin ajatusta siitä, miten häviötä pelkäävä on jo hävinnyt ja pelko satuttaa enemmän kuin miekat. Se ei ollut vale, eikä siinä ole mitään hävettävää: fanittamisesta on nyt todistetusti suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin maksullisista valmennuskursseista.