Vaikeuksien keskellä uudistuvat Valoviikot hyppäsivät pois lampputolpista – ”Teoksia tullaan katsomaan sankoin joukoin”

Tampereen Valoviikot, kuten monet muutkin korona-ajan tapahtumat, ovat painiskelleet ongelmien kanssa. Ensin uudeksi vetonaulaksi hankitut Hämeenkadun valoverhot hajosivat, eikä varaosia saatu maailmanlaajuisten toimitusvaikeuksien takia. Sitten koronapandemia perui Keskustorin kansanjuhlan.

Viiden tähden keskusta -hankkeen kehityspäällikköä Markus Joonasta vastoinkäymiset luonnollisesti harmittavat.

– Valoviikkojen iso uudistus on Hämeenkadun valoverhot. Niiden piti tulla jo tänä vuonna, mutta tekninen vika esti toteutuksen. Tarkoitus on saada ne ensi vuoden Valoviikoille.

Uudistuksia näkyy silti ympäri keskustaa. Kun vanhat valot tulivat muutama vuosi sitten käyttöikänsä päähän, kaupunki selvitti mitä tamperelaiset toivoivat Valoviikkojen tulevaisuudelta.

Toivon että tulevaisuudessa pystymme luomaan lisää teoksia joiden sisältöön ihmiset voisivat vaikuttaa entistä enemmän.

Markus Joonas

– Palautteesta ilmeni että haluttuja elementtejä olisivat vaihtuvuus, osallistuvuus, tapahtumallisuus ja monipuolisuus, Joonas kertoo.

Samaan aikaan keinovalon määrä kaupungin keskustassa kasvaa jatkuvasti. Näkyvyydestä kilpailevat yhä kirkkaammat valomainokset ja opasteet. Tämä ei tietenkään pimeyden keskellä tarpovan ihmisen mielestä ole välttämättä huono asia, mutta haittaako ympärillä lisääntyvä loiste Valoviikkojen toteutusta?

– Valomainoksilla on nimensä mukainen tarkoitus, toimia markkinakanavana. Valoviikkoihin ne eivät sinällään vaikuta, mutta valon määrään kaupungissa kyllä. Mainoslaitteet täytyy sovittaa kaupunkikuvaan sopiviksi valotehonsa osalta, Joonas toteaa.

Lisää tapahtumia ja osallistamista, mutta myös maisemia

Ollaanko Valoviikkojen osalta luopumassa kokonaan vanhasta? Katoavatko viimeisetkin perinteiset hevoset Konsulinsaaresta, Markus Joonas?

– Toiveena on, että voisimme tuoda vanhojen valojen tuoman tunnelman ja sen ”wau-elementin” uusilla ratkaisuilla. Nyt varsinkin lyhytaikaiset teokset ovat herättäneet ihmisissä positiivisia tunteita. Tammerkosken vesiurkuja, Keskustorin valoja, Milavidan näyttelyä ja muita teoksia tullaan katsomaan sankoin joukoin.

Joonas uskoo myös että Valogallerian tapaiset yllätykselliset ratkaisut tulevat vastaisuudessa miellyttämään ihmisiä enemmän. Valoviikkojen organisaatio pyrkii luomaan lisää teoksia, joiden sisältöön ihmiset voisivat vaikuttaa entistä enemmän.

– Tietysti haluamme edelleen luoda tyylikkäitä ja turvallisia maisemia, kuten Tammerkosken rannat, joista kaupunkilaiset voisivat nauttia ja olla ylpeitä.

Lue ja kuuntele tamperelaisten ajatuksia valoviikoista täältä.

Sijoittamisesta on tullut saavutettavampaa jo opintojen aikana – “Ennen ajateltiin, että velkaa tulee välttää ja lainaraha on pahasta”

Sijoittaminen ei vaadi suuria, säännöllisiä tuloja, ja sen vuoksi täyspäiväiset opiskelijatkin voivat hyötyä ilmiöstä.

Jyväskyläläisen Rikhard Wackerin ensikosketus sijoittamiseen kävi ylioppilaslahjaksi saaduilla osakkeilla.

– Rahaa ei saanut periaatteen vuoksi pyytää, mutta jostain sitten keksin kiertää sääntöä toivomalla lahjaksi osakkeita, Wacker muistelee hymyillen.

Vaasan yliopiston laskentatoimen ja rahoituksen professori Timo Rothovius näkee nuorten keskuudessa voimistuvan ilmiön positiivisena. Myös asenteet sijoittamista kohtaan ovat murroksessa.

– Nykyään sijoittamisesta pystyy juttelemaan avoimemmin kuin ennen. Aiheen yhteiskunnallinen hyväksyttävyys on parantunut muutaman kymmenen vuoden aikana aivan oleellisesti, Rothovius toteaa.

Rothoviuksen mukaan sosiaalinen media on tuonut sijoittamisen sekä taloustiedon entistä saavutettavammaksi. Myös Wacker on huomannut muutoksen aloitusvuosiinsa nähden. Sijoitusfoorumeita oli silloin vain vähän, eikä samanhenkistä seuraa löytynyt lähipiiristä. Nyt juttuseuraa löytyy helpommin.

Rikhard Wacker sijoittaa säännöllisesti indeksirahastoihin.

Opintolaina alkupääomana

Opintolaina voi tarjota opiskelijoille ensimmäisen mahdollisuuden sijoittamiseen. Kelan tukien tarkoitus on turvata opiskelijoiden toimeentulo opintojen aikana, ja monille opintolaina onkin välttämättömyys pakollisten kulujen kattamiseen. Osa työssäkäyvistä opiskelijoista rahoittaa lainalla myös sijoitustoimiaan.

– Silloin kun aloitin, kukaan lähipiiristäni ei ollut sijoittanut opintolainaa eikä siitä oikeastaan puhuttu. Ennen ajateltiin, että velkaa tulee välttää ja lainaraha on pahasta, Wacker muistelee.

Opintolainaa Wacker uskalsi nostaa pari vuotta opintojen aloituksen jälkeen. Summa meni kokonaisuudessaan sijoituksiin.

Nykyään sijoittamisesta pystyy juttelemaan avoimemmin kuin ennen.

Timo Rothovius

Myös Rothovius tunnistaa opintolainan sijoittamisen hyödyt.

– Jos opintolainaa ei tarvitse opiskeluun, se kannattaa ilman muuta sijoittaa.

Wackerin sijoitusstrategian pohjana toimivat tällä hetkellä indeksirahastot, joita hän pitää suhteellisen turvallisina sijoituskohteina opiskelijalle ajallisen hajautuksen avulla. Riskit on kuitenkin aina syytä pitää mielessä sijoituspäätöksiä tehdessä, eikä elämiseen tarvittavia varoja tule pistää pörssiin.

Markkinoilla on tilaa moninaisuudelle

Sijoittamisen taustalla on usein pyrkimys taloudelliseen tuottoon. Sijoituspäätöksiin vaikuttaa kuitenkin joukko mitä erilaisempia motiiveja oman toimeentulon turvaamisesta aina yhteiskunnallisen muutoksen ajamiseen.

Rothoviuksen mukaan sijoittajien arvoissa onkin havaittavissa muutoksia. Valtavirtaa ne eivät vielä ole, mutta sitä kohti ollaan menossa. Etenkin vastuullinen sijoittaminen on kasvattanut suosiotaan.

– Ympäristöasiat alkavat olla monelle tärkeitä, ja ne ovat ainakin yhtenä osana mukana päätöksessä, mihin sijoitetaan, Rothovius toteaa.

Myös Wackerin arvot ovat muuttuneet sijoittamisen aloittamisen jälkeen. Taloudellinen riippumattomuus on edelleen päämääränä, mutta sen määritelmä on muuttunut matkan varrella. Vapautta arkeen Wacker on löytänyt esimerkiksi yrittäjyyden kautta, joka on osaltaan vähentänyt tarvetta taloudellisen riippumattomuuden tavoitteluun.

 

Kuuntele täältä, mihin Tampereen yliopiston opiskelijat sijoittavat.

Maskeeraaja Ari Savonen tekee työtään yleisöltä piilossa – ”Olen ylpeä tekeleistäni”

Karmiva hirviömaskeeraus syntyy nopeasti Ari Savosen käsissä yhdistelemällä esimerkiksi vessapaperia, teippiä, nestemäistä lateksia ja tekoverta. Joskus maskeerausprojektiin tarvitaan isompia tehostepalasia, jotka liitetään osaksi muuta maskeerausta.

Tekstuuria hirviömaskiin luodaan ihoteipillä, nestemäisellä lateksilla ja vessapaperilla.

Maskeeraajaksi kokeilujen kautta

Savonen päätyi maskeeraajan ammattiin sanojensa mukaan vahingossa, kun hän teki maskeerausta muiden opintojensa ohessa Voionmaan opistossa ensin elokuva- ja tv-linjalla, sitten näyttelijäntyön linjalla.

– Voionmaan opistolla ajattelin, että minusta tulee kuvaaja ja leikkaaja. Mietin, kehtaankohan mainostaa ollenkaan sitä, että myös maskeeraan. Opistovuoden päätteeksi huomasin, että olinkin tehnyt enemmän maskeerausta kuin kuvannut tai leikannut.

Ari Savonen on tehnyt maskeeraajan töitä jo 10 vuoden ajan.

Savonen jatkoi opintojaan vielä Jyväskylässä Studio Aki Korpisen hius- ja meikkikoulussa, minkä jälkeen kunnianhimo maskeeraajan töihin kasvoi ja projektia alkoi tulla toisensa perään. Savonen naurahtaa, ettei hän ole ehtinyt edes hakea jatko-opintoihin työkeikkojen takia.

Edullisuus ja nopeus luovuuden mittareina

Ari Savonen tajusi olevansa oikealla alalla, kun hän pääsi tehostemaskivastaavaksi Champions of Space –lyhytelokuvaan.

– Olin ensimmäistä kertaa maskeeraussuunnittelijana jossain muussa kuin vanhojen tuttujen projektissa tai koulutyössä. Se antoi tosi paljon enemmän itseluottamusta lähteä myymään ja mainostamaan omaa työtäni, Savonen sanoo.

Työssä tarvittavat välineet kulkevat Ari Savosen mukana salkussa, jotta työpisteen saa rakennettua erilaisiin paikkoihin.

Hirviömaskeerauksissa saa todella käyttää luovuutta. Savonen myöntääkin realististen maskeerausten, kuten palovammojen ja vanhennusmaskeerausten olevan kaikista hankalimpia.

– Parasta on se, kun pyydetään tekemään jotain erilaisempaa tai kun hoksaan, miten jonkun jutun voi tehdä halvalla ja nopeasti.

Aamujen rakentajat tulevat töihin toisten vielä nukkuessa – ”Tuntuu, että pääsee heti päivään kiinni”

Teiskontiellä on kuudelta perjantaiaamuna hiljaista muutamia busseja, ratikkaa ja satunnaisia töihin kulkijoita lukuun ottamatta. Länsilinjoilla työskentelevä linja-autonkuljettaja Sampo Lievonen on aloittanut työpäivänsä kuitenkin jo kaksi tuntia aiemmin, kello 4.20.

Aikaisin aamulla linja-autossa on vain muutamia asiakkaita, joista useimmat ovat matkalla töihin.

10 minuuttia riittää Lievosen aamutoimiin, ja työmatkaan varikolle kuluu 15 minuuttia. Ajotoimistossa hän vetää nimensä yli lähtölistasta ja ajaa sitten hänelle määrätyn linja-auton linjan lähtöpysäkille. Varsinaiset työnsä Lievonen aloittaa kello 4.45, kun hän lähtee ajamaan linjaa 29 Rissosta kohti Raholaa.

– Hyvää huomenta, tervetuloa linja-autoon! Lievonen tervehtii aamun ensimmäisiä asiakkaita, useimmiten työmatkalaisia.

Lievonen tekee useimmiten viikon kerrallaan aamuvuoroja ja viikon iltavuoroja. Yhden työpäivän aikana hän saattaa ajaa jopa neljää tai viittä eri linjaa. Perjantaiaamu kuluu kello kahdeksaan saakka linjalla 29, Risson ja Raholan väliä ajaen. Hänen mielestään vuorot ovat aina erilaisia, vaikka saman linjan ajaminen edestakaisin voi kuulostaa yksitoikkoiselta. Vaihtuvuutta vuoroihin tuovat erilaiset asiakaskohtaamiset.

– Asiakkaista saa tosi paljon energiaa työpäiviin. Kun olen itse energinen ja pirteä heti aamusta, huomaan, että hekin piristyvät.

Aikaisin aamulla suurin osa asiakkaista on matkalla töihin. Illemmalla tunnelma linja-autossa on rennompi, kun ihmiset ovat esimerkiksi menossa kaupungille viihteelle.

Asiakaspalvelija heti aamusta

Lievonen on saanut asiakaspalvelustaan huomattavan määrän positiivista palautetta kirjallisesti, vaikka on työskennellyt linja-autonkuljettajana vasta reilun parin vuoden ajan. Hän on toiminut aikaisemmin yhdistelmäajoneuvonkuljettajana. Asiakaspalautteissa kiitellään Lievosta muun muassa ystävällisyydestä ja turvallisesta ajotyylistä. Parhaimmillaan positiivisia palautteita on tullut jopa kuusi päivässä.

– Onhan se sellainen kantava voima työssä. Vaikka en saisi yhtään palautetta, olisin silti samanlainen ihminen.

Sampo Lievonen kertoo olevansa kiitollinen matkustajilta saamastaan palautteesta.

Lievonen toteaa, että hitaat aamut eivät sovi työaamuihin. Juuri heräämisen jälkeen hänestä saattaa tuntua, ettei jaksaisi mennä töihin, mutta silloin täytyy vaan nousta ja ryhtyä aamutoimiin. Joskus linjan 29 päätepysäkille jää jopa 15 minuuttia taukoa, jolloin nopeat torkut piristävät aikaisia aamuja

– Aamuissa on se hyvä puoli, että on tosi hiljaista ja sitten huomaa, kun aurinko nousee ja kaupunki heräilee, kun itse on ollut jo pari tuntia hereillä, Lievonen tiivistää.

Aamupalapöytä pystyyn

Heidi Pulkkinen työskentelee kondiittorina Pella’s Cafessa Hämeenkadulla. Hän on aamulla ensimmäisenä paikalla kahvilalla. Kondiittorin aamuvuoro alkaa klo 6.30, kun taas salin ja keittiön työntekijät tulevat paikalle seitsemältä.

– Isommissa leipomoissa työt aloitetaan jo kahdelta tai neljältä, niin tämä on aika helppoa verrattuna siihen.

Vaikka kello käy ja keittiössä riittää työtä aamun valmistelussa, ehtii Heidi Pulkkinen saamaan kaiken valmiiksi asiakkaita varten.

 

Pulkkinen kertoo, että usein aamujen ensimmäiset asiakkaat tulevat ostamaan esimerkiksi leipää työpaikalle tai ottavat vain kahvin mukaan. Jotkut jäävät kuitenkin kahvilalle nauttimaan aamupalapöydän antimista, ja välillä aamupalaa tulee syömään isompikin porukka. Loppuviikosta aamuisin kahvilalla on vilkkaampaa.

Kaikki Pella’s Cafen tuotteet on tehty paikan päällä kahvilassa, joten Pulkkisen työpäivä alkaa leipien ja pullien paistamisella.  Kahvilan aamu on kiireinen, mutta Pulkkinen hoitaa työtehtävänsä jo rutiinilla. Hän on rytmittänyt aamunsa siten, ettei kelloa tarvitse liikaa tuijottaa, vaan kaikki valmistuu ajoissa.

– Esimerkiksi kun laitan pullat paistumaan 10 minuutiksi, saan ne ulos uunista juuri kun kahvila avataan. Kun vitriinit ovat kunnossa ja pullat paistumassa, keskityn aamupalapyödän jälkiruokiin.

Pulkkinen kertoo olevansa unelmatyössään. Hän on työskennellyt Pella’s Cafessa hieman yli kaksi vuotta.

Vitriinit ja aamupalapöytä on saatava houkuttelevan näköisiksi ennen kahvilan avaamista. Pulkkinen selittää, että kakkuja harvemmin myydään heti aamusta, mutta aamuvuorossa silti varmistetaan, että vitriini näyttää hyvältä ja tuotteita on runsaasti. Voi ollakin, että joku tulee heti aamusta hakemaan kakkua työpaikan kahvihuoneeseen merkkipäivän johdosta.

Monipuolinen työ motivoi

Pulkkinen herää aamuvuoroon aina viideltä ja myöntää olevansa aamuihminen. Hän kertoo, että edes kaamos ei ole haitannut töissä jaksamista, sillä varsinkin joulun alla sesonkituotteiden suunnittelu ja valmistus tuo vaihtelua työpäiviin. Pulkkinen ei voi koskaan tietää millainen työpäivä on tiedossa, mikä tekee hänen työstään mielenkiintoista.

– Kun aloittaa työt näin aamulla, tuntuu, että pääsee niin sanotusti heti siihen päivään kiinni, Pulkkinen sanoo.

Kondiittori Heidi Pulkkinen valmistelee aamupalaa Pella's Cafessa.
Pella’s Cafessa tarjoillaan päivittäin suosittu aamiaisbuffet.

Pulkkinen pyöräyttää vielä chia-vanukkaan aamupalapöytään 15 minuuttia ennen avaamista. Kun vitriinit ja aamupalapöytä ovat kunnossa, hän alkaa miettimään muita päivän töitä keittiön jääkaapin ovessa olevan seurantalistan mukaan.

Ensimmäiset kahvilan asiakkaat tulevat torstaiaamuna Koskipuiston kulmaan odottamaan kahvilan avaamista hieman ennen aamukahdeksaa. Ovet avataan ja kahvila alkaa täyttyä puheensorinasta, vaikka Hämeenkadulla on vielä säkkipimeää.

Jutta Kuusitaipaleen analyysi: Ymmärsin, miten harrastus piti minusta huolta, vasta kun luovuin siitä

Jutta Kuusitaipale

Elämässäni alkoi uusi vaihe, kun muutin toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Pitkäaikainen salibandyharrastus sai jäädä, ja alkua sävytti helpotus. Ei enää “sori en pääse, on harkat” -viestejä, kokonaisina viikonloput hotkaisevia pelireissuja tai treenikassiin unohtunutta banaani-hikikenkämuhennosta.

Vasta lopettamisen jälkeen huomasin, millä kaikilla tavoilla harrastus oli pitänyt minusta huolta. Lista siitä, mistä saan kiittää salibandya, alkoi kasvaa pituutta, vaikka maila on ollut varastossa pölyttymässä jo hyvän tovin.

Mahdollisuus harrastamiseen ei kuitenkaan ole Suomessa itsestäänselvyys. Vähävaraisuus sulkee lapsia ja nuoria harrastamisen ja sen hyötyjen ulkopuolelle. Varusteiden, seuramaksujen ja lisenssien yhteissumma voi kohota etenkin tietyissä lajeissa kilometrikaupalla kipurajan yläpuolelle. Lapsi joutuu kokemaan syyllisyyttä perheen vähien varojen kuluttamisesta tai tuntemaan itsensä taloudelliseksi taakaksi.

Lapin ammattikorkeakoulun artikkelissa harrastaminen nimetään yhdeksi tehokkaimmista keinoista vähentää nuorten yksinäisyyttä. Suomalainen yhteiskunta voisi ehkäistä jopa syrjäytymistä panostamalla lasten ja nuorten harrastuksiin.

Ihmisellä on perustarve olla osa jotakin, ja nuoruudessa tarve on erityisen vahva.

Vapaa-ajan toiminnasta saa vastapainoa arjelle. Vaikken suhtautunut peliuraani enää samalla palolla kuin nuorempana, oli elämän pirstaloituminen eri osa-alueisiin äärimmäisen hyödyllistä.

Psykologien Rosalind Barnettin ja Janet Hyden tutkimuksessa kerrotaan, että monilla eri elämänalueilla toimiminen kiinnittää ihmisen hänen sosiaaliseen ympäristöönsä ja siten parantaa yksilön voimavaroja, taitoja, tietoja sekä mahdollisuuksia. Nuoren aika jakautuu esimerkiksi koulunkäynnin, kaveripiirin, kodin ja harrastuksien välillä. Vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja, ja siksi kaiken kanssa tasapainotteleminen voi olla vaikeaa.

Työn ja perheen yhdistämistä on tutkittu paljon. On todettu, että työssä hankitut voimavarat auttavat jaksamaan kotona. Koululaisella ei välttämättä ole työpaikkaa, mutta teoriaa voi soveltaa harrastamiseen. Jos jollain elämänalueella asiat takkuavat, kokemukset toisaalla pitävät pinnalla.

Korona-aika tukahdutti tai ainakin muutti koulunkäyntiä, sosiaalista elämää ja vapaa-ajanviettoa. Sillat eri saarekkeiden välillä katkesivat tai tulivat hankalakulkuisemmiksi. Opin yläasteen fysiikan tunneilla, että paine on sitä pienempi, mitä suuremmalle pinta-alalle voima jakaantuu. Ehkä samaa logiikkaa voi peilata myös muuhun: kaventuneessa elämänpiirissä vastoinkäymiset tuntuivat uppoavan syvemmälle. Vaikka tavoitteellinen harrastus vei tunteja ja energiaa, voimaannutti se minua jaksamaan paremmin koulutyön parissa.

Joukkuelajista puhuessa ei voi sivuuttaa yhteisön merkitystä. Ihmisellä on perustarve olla osa jotakin, ja nuoruudessa tarve on erityisen vahva.

Hetket, joina JVG pauhasi pukukopissa tai päätössummeri soi ja joukkue heittäytyi yhdeksi ringiksi täynnä jaettua ylpeyttä, olivat teini-iässä vain sitä – hienoja ja tunnepitoisia hetkiä.

Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, mikä merkitys yhteisillä kokemuksilla on ollut identiteettini ja itsetuntoni kehittymisessä. Oli tärkeää, että harrastus oli osaltaan suojelemassa minua herkässä nuoruuden ikävaiheessa.

Jutussa on hyödynnetty muun muassa Pasi Pyöriän oppikirjaa Työelämän myytit ja todellisuus sekä väitöskirjatutkija Iina Järvisen haastattelua.

“Änkytys ei ole kuolemantuomio” – Liana Linvik änkyttää, mutta ei anna sen enää olla elämänsä esteenä

Liana Linvik, 27, huomasi ala-asteella änkyttävänsä, mutta ei silloin vielä ajatellut sen olevan huono asia.

Yläasteella muiden kommentit saivat hänet kuitenkin uskomaan, että se ei ole tavallista, vaikka Duodecimin mukaan änkytystä ilmenee noin viidellä prosentilla suomalaisista.  Linvikiä pilkattiin änkytyksestä, joka johti lopulta puhumattomuuteen sekä sulkeutumiseen.

– Kun yläaste alkoi, minun oli vaikea puhua varsinkin ventovieraille, Linvik kertoo.

Silloin hän ajatteli, että änkytys olisi esteenä elämässä etenemiselle. Tätä ovat tukeneet kokemukset työnhaussa, jolloin häntä on syrjitty.

– On annettu ymmärtää, ettei minua palkata, koska minulla on änkytystä.

Linvik on nyt kuitenkin ymmärtänyt, että todellisuudessa änkytys ei estä häntä tekemästä mitään. Hyväksymisessä on auttanut vertaistuki muilta änkyttäviltä ihmisiltä. Hänen mielestään änkytys on vahvuus, joka on osa elämää.

– Mielestäni änkytys ei ole kuolemantuomio. Se pitää vain hyväksyä.