Tiedonvälityksen merkitys korostuu kriisitilanteissa – koronapandemia nosti suomalaisten luottamusta journalismiin

Koronapandemia vahvisti kansalaisten luottamusta uutisiin lähes kaikissa maissa, selviää Reuters-instituutin Digital News Report -tutkimuksesta. Suomalaisten medialuottamus on ollut jo aiemminkin vuosittaiseen tutkimukseen osallistuneiden maiden kärkitasoa, mutta tällä kertaa ero kasvoi entisestään.

 

65 prosenttia suomalaisvastaajista uskoi, että useimpiin uutisiin voi luottaa, mikä tarkoittaa 9 prosenttiyksikön nousua viime vuoteen verrattuna. Koronapandemia ei juurikaan lisännyt eri uutislähteiden tavoittavuutta.

 

Koronapandemia lisäsi ihmisten tiedontarvetta

Journalistiikan apulaisprofessorin ja tutkimuskeskus Cometin akatemiatutkijan Laura Ahvan mukaan koronapandemia lisäsi ihmisten tiedontarvetta. Ihmiset ovat halunneet saada luotettavaa tietoa siitä, miten epidemia etenee, ja uutisten välittämät tiedot ovat tulleet myös erityisen konkreettiselle tasolle koronakriisin aikana. Esimerkiksi tiedot rajoitustoimista ja altistumispaikoista ovat vaikuttaneet ihmisten arkiseen elämään.

 

Reutersin tutkimuksessa ilmi tullut kasvanut luottamus kertoo Ahvan mukaan, että media onnistui vastaamaan näihin tiedontarpeisiin. Koronapandemia on ollut mediavälitteinen kriisi, sillä lähes kaikki tieto koronasta tulee kansalaisille median välityksellä.

 

Suomessa on yhtenäinen mediakenttä ja vahva lukemisen kulttuuri

Suomalaiset luottavat uutisiin yleisemmin kuin muiden Digital News Report -tutkimukseen osallistuneiden maiden kansalaiset. Esimerkiksi Yhdysvalloissa luottamus on huomattavasti heikommalla tasolla.

 

Ahvan mukaan tähän vaikuttavat monenlaiset historialliset ja kulttuuriset tekijät.

 

–  Suomessa on ollut pitkään vahva lukemisen kulttuuri, johon on kuulunut uutisten seuraaminen ja lukeminen. Toimittajien puolella taas on valloillaan julkisen palvelun eetos, eli halu tehdä yleisöä palvelevaa journalismia, vaikka se olisi kaupallisesti tuotettua. Toisaalta mediamaisemamme ei ole niin jakautunut kuin vaikka USA:ssa, jossa siihen vaikuttavat puoluerajat ja maantiede.

 

Koronavuosi toi poikkeuksen aiempaan kehitykseen

Pandemiaa edeltäneinä vuosina luottamus uutisiin on heikentynyt hitaasti myös Suomessa. Vaikka vuoden 2021 selvityksessä luottamus vahvistui, 15 prosenttia vastanneista suomalaisista koki, ettei useimpiin uutisiin voi luottaa.

 

Ahva ei näe koronapandemian tuoneen ratkaisuja journalismin laajempiin haasteisiin.

 

–  Mediamaisema ei ole muuttumassa rauhallisemmaksi, päinvastoin. Tulee uusia toimijoita ja tekijöitä, sekä pirstaloituminen ja alustojen kehitys jatkuvat. Sekava mediaympäristö voi tuottaa lukijoille haasteita erottaa journalistinen sisältö muusta sisällöstä, mikä voi murentaa luottamusta.

 

Millaisena tamperelaiset ovat kokeneet koronauutisoinnin? Kuuntele gallup täältä.

Kutsunnoissa nuoret asevelvolliset miehet ohjataan armeijan harmaisiin tai siviilipalvelukseen – Aseistakieltäytyjäliitossa halutaan keskustella siviilipalveluksen lisäksi koko järjestelmän muuttamisesta

Aseistakieltäytyjäliiton varapuheenjohtaja Jyry Virtasen mielestä siviilipalveluksesta tiedotetaan kutsuntatilaisuudessa liian rajallisesti. Sen takia Aseistakieltäytyjäliitto jakaa tilaisuuksien ulkopuolella lehtisiä, joissa kerrotaan palveluksesta vapauttamisesta, siviilipalveluksesta ja totaalikieltäytymisestä. Aseistakieltäytyjäliitto on antimilitaristinen rauhanjärjestö.

Pirkanmaan aluetoimiston asevelvollisuussektorin johtaja, majuri Henrik Ahvenainen kertoo, että kutsunnoissa määritetään asevelvollisen palveluskelpoisuus, eli se kykeneekö henkilö terveydentilansa puolesta suorittamaan asepalveluksen.

– Asevelvollisuuslain puitteissa vaihtoehtoina on mennä varusmiespalvelukseen, siviilipalvelukseen tai aseettomaan palvelukseen. Aseeton palvelus on samanlainen kuin varusmiespalvelus, mutta siellä ei käsitellä aseita, Ahvenainen sanoo.

Epätasa-arvoa palvelusaikojen suhteen

Itse kutsuntatilaisuus alkaa puolustusvoimien, kunnan edustajan ja seurakunnan puheenvuoroilla. Kahvien jälkeen tilaisuudessa käydään läpi asevelvollisuuslakia ja palvelusvaihtoehtoja sekä annetaan tietoa ja tukea varusmiespalveluksen aloittamiseen. Siviilipalveluskeskuksen edustajaa kutsuntatilaisuudessa ei ole.

– Siviilipalvelukseen voi hakea käytännössä koska tahansa sen jälkeen, kun palveluskelpoisuus on määritetty. Kutsuntatilaisuudessa, kutsunnan jälkeen tai vielä varusmiespalvelusaikana voi hakea siviilipalvelukseen, Ahvenainen lisää.

Aseistakieltäytyjäliitto pyrkii uudistamaan myös siviilipalvelusta, esimerkiksi sen pituuden takia. Lyhyin varusmiespalvelusaika on 165 päivää, kun taas siviilipalvelus kestää 347 päivää. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea ja Amnesty International pitävät siviilipalveluksen kestoa rangaistuksen kaltaisena.

Rauhaa voisi ylläpitää muilla tavoin asevarustelun sijaan

Otso Joronen suorittaa siviilipalvelustaan Tampereen yhteiskoulun lukiossa, jossa hän on itsekin opiskellut.

– Toivoin pääseväni Tykkiin, koska tiesin, että täällä pääsee oppimaan paljon kaikkea. Koin, että tämä on itselleni hyödyllisempi ja mielekkäämpi paikka kuin armeija.

Kutsunnoissa riitti, että Joronen ilmoitti lautakunnan edessä haluavansa siviilipalvelukseen.

Henkilö poseeraa ikkunan vieressä.
Otso Joronen on viihtynyt palveluspaikassaan Tampereen yhteiskoulun lukiossa.

Jyry Virtanen kokee, että asenteissa sivarin suorittajia kohtaan on menty parempaan suuntaan, mutta hän näkee Suomen edelleen maanpuolustushenkisenä maana.

– Kun puhutaan siitä, miten rauhaan tulisi päästä, julkiseen keskusteluun pitäisi tuoda enemmän sellaista dialogia, ettei kyse ole aina kauhun tasapainolla ja sodan uhalla ylläpidettävästä rauhasta.

Vaikka aseistakieltäytyjäliiton tavoite on asevelvollisuuden lakkauttaminen, Virtanen tähdentää, että he ovat valmiita keskustelemaan. Keskustelua kuitenkin vaikeuttaa resurssien ja vallan jakautuminen epätasaisesti.

– Siihen asti, kun rauhantyö nähdään näpertämisenä, siitä ei tule mitään, koska ei ole resursseja tehdä asioita. Haluamme edistää keskustelua rauhasta ja sen säilyttämisestä väkivallattomasti, ilman puolustus- ja asevarustelun alati kiihtyvää noidankehää.

Mitä tamperelaiset ajattelevat asevelvollisuudesta? Lue tai kuuntele gallup tästä.

Yleisötapahtumia järjestetään taas, mutta koronapelko voi pitää ihmisiä kotona – “Koronaturvalliset tapahtumat ovat mahdollisia”

Kokoontumisrajoitukset on poistettu käytöstä Pirkanmaalla, mutta moni saattaa silti jättää yleisötapahtumat väliin. Merkittävä osa ihmisistä pelkää yhä koronaa, mikä käy ilmi esimerkiksi Helsingin Sanomien elokuussa julkaistussa kyselyssä.

Sosiaalitieteiden väitöskirjatutkija Matti Heino Helsingin yliopistosta on tietoinen huolesta.

– Rajoitusten purkaminen ei välttämättä tarkoita, että väestö lakkaisi noudattamasta niitä. Kansalaiset eivät harkitse vain rajoituksia päättäessään yleisötapahtumiin menosta, vaan he ottavat huomioon myös oman terveytensä.

Koronaturvallisuus paranemaan päin

Tampereen kaupungin SURE-hankkeen TAMK:in osahankkeen projektipäällikkö Petri Murtomäki ymmärtää pelot ja myöntää, ettei koronaturvallisuutta ole aina otettu huomioon suuria tapahtumia järjestäessä.

– Kaikki varmasti muistamme Venäjän jalkapallofanien koronatartuntojen ryppään.

Hän kuitenkin muistuttaa, että terveysjärjestelyt ovat parantuneet merkittävästi viimeisen puolen vuoden aikana. Murtomäki nostaa esimerkiksi Jukolan viestin, johon osallistui tuhansia ihmisiä ja jossa ei ilmennyt yhtäkään koronatartuntaa.

– Tapahtumissa kiinnitetään nykyään enemmän huomiota turvaväleihin ja koronatestaukseen.

Tapahtumia voi järjestää myös turvallisesti

Helsingin Sanomien kyselyssä nousi esille myös yksinäisyyden pelko. Moni välttää yleisötapahtumia terveysriskin vuoksi, mutta monella on myös tarve nähdä muita ihmisiä ja palata normaaliin elämään. Heino painottaa, ettei koronaturvallisuus poissulje yleisötapahtumia.

– Eivät ihmiset pelkää suuria yleisötapahtumia, jos niissä ei ole vaaraa. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa suuria yleisötapahtumia on voitu järjestää jo hyvinkin kauan.

Murtomäki uskoo, että on täysin mahdollista tehdä tapahtumista turvallisia kaikille. Hän väläyttää koronapassia, turvavälejä ja vähennettyä yleisömäärää hyvinä vaihtoehtoina.

– Kunhan turvallisuusjärjestelyt ovat kunnossa, en näe miksei jokainen itsensä terveeksi tunteva voisi osallistua yleisötapahtumiin hyvällä omatunnolla.

Haluavatko tamperelaiset osallistua yleisötapahtumiin? Kuuntele gallup tästä.

“Mieluummin herään lapsen itkuun kuin omaan itkuuni” – Suru lapsen kuolemasta ei katoa

Celinen aika, katso, Celinen aika on sun puhelimen ruudulla, Sofia Amirkhani huudahtaa takapenkiltä ratin takana istuvalle miehelleen Aresh Amirkhanille juuri ennen auton starttaamista liikkeelle.

Puhelimen näytöllä näkyy kellonaika 11.11.

11.11.2018 oli Sofian ja Areshin esikoistyttären Celinen laskettu aika.

Amirkhanit menettivät esikoistyttärensä kaksi kuukautta ennen ennakoitua syntymää, 11. syyskuuta. Amirkhanit saapuivat silloin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan ja kuulivat, että Celinen napanuora oli solmuuntunut kohtalokkaalla tavalla.

– Melkein joka päivä Sofia huomaa tuon kellonajan ja kertoo siitä, sanoo Aresh Amirkhani.

Syksyllä oli kaksosten viimeinen keskoskontrolli. Jokainen käynti sairaalassa on ollut ristiriitainen. Muistot ovat samaan aikaan onnellisia ja traumaattisia.

– Lääkäri, joka ultrasi minua poikien liikehälytyksen vuoksi, oli sama, joka totesi Celinen kuolleeksi. Lääkäri oli silminnähden helpottunut, kun löysi poikien sykkeet, kertoo Sofia Amirkhani.

Celinen nimi oli tiedossa jo noin keskiraskauden vaiheilla.

– Se tarkoittaa taivaallista, kertoo Aresh Amirkhani.

– Nimestä tuli lopulta tosi kirjaimellinen, jatkaa Sofia Amirkhani.

Perheen koira on tukenut surussa

Lapsensa menettäneiden muistopäivää vietetään vuosittain 23. syyskuuta. Pariskunta kokee, että tuollaisena päivänä lapsen kuolemasta on sallitumpaa puhua.

– Jännittää aina se vastaanotto. Ihmisiä tuntuu kiinnostavan eri tavalla, kun on eläviä lapsia, sanoo Sofia Amirkhani.

Sofia Amirkhami kertoo Facebookin kautta löytyneistä vertaisista tulleen tärkeitä ystäviä.

– On surullista, että äideillä on enemmän vertaistukiverkostoa kuin isillä, sanoo Sofia Amirkhani.

Aresh Amirkhani kertoo, että moni on sanoillaan loukannut.

– Mulle on sanottu, että sä oot mies, sä oot vahva, miten sä pystyt huolehtimaan kaksosista, kun sä reagoit noin. Sofia on kantanut Celinen, mutta mullakin on oma mielenterveys, jota pitää vaalia, kuvaa Aresh.

Amirkhanit saapuvat kotinsa pihaan Lempäälässä.

Ovella tulee vastaan perheen koira Max, pitbullin ja staffin sekoitus.

Perheen koira Max tuli Amirkhaneille viikon kuluttua Celinen kuolemasta.

– Max on tullut painamaan pään polviin, kun olen romahtanut. Max on ollut mukana hakemassa Celineä ruumishuoneelta.

Kaksosraskaus oli muodoltaan vaarallisin. Pojat jakoivat saman istukan ja kalvopussin kohdussa. Riskinä oli sama napanuoran solmuuntuminen, johon Celine kuoli.

– Kun pojat syntyivätkin elävänä, olimme ihmeissään. Miten meillä voi olla kaksi elävää lasta, kuvaa Sofia Amirkhami.

Pojat erottaa toisistaan viimeistään vaatteista. Nooalla on tänään siniset sukat, Noelilla keltaiset.

Suru muuttaa muotoaan

Pariskunta puhuu elämänsä vaikeimmista tapahtumista, mutta tunnelma on vapautunut. Välillä nauru helähtää ilmoille. Toisena hetkenä äänessä on liikutusta.

Sofia sytyttää kynttilän kehystetyn kuvan viereen. Siinä on jäljet Celinen jaloista ja käsistä.

Amirkhanit kokevat, ettei suru ole jotain, joka täytyy saada päätökseen.

– Suru on rakkautta ja ikävää ja osa meidän elämää, sanoo Sofia Amirkhani.

Celinestä on vain vähän konkreettisia muistoja. Yhden Aresh Amirkhani on ikuistanut iholleen.

Suru on tuonut pariskuntaa lähemmäs toisiaan.

– Olen usein kysynyt Areshilta syvän surun keskellä, jaksatko minua tällaisena, kertoo Sofia Amirkhani.

Jotkut ystävät eivät ole ottaneet pariskuntaan yhteyttä Celinen kuoleman jälkeen. Aresh Amirkhani kokee, että ihmiset haluavat mieluummin käsitellä iloisia asioita.

– Joskus joku on jopa ottanut asian itse esille, mutta pyytänyt sitten vaihtamaan puheenaihetta.

Nykyään Celinen ikäisten tyttölasten näkeminen on pariskunnalle helpompaa kuin surun ollessa tuore. Aresh kertoo hänessä heräävän ihailua pienen tyttölapsen omaavia perheitä kohtaan. Sofian tunteet ovat tasaantuneet pikkuhiljaa.

– Oli hirveää aluksi se katkeruus. Blokkasin raskaana olevia ihmisiä somessa vain sen takia, että olisi edes vähän siedettävämpi olo. Enää tilanne ei ole niin paha. Silti tuntuu, että suru on näkymätön, kertoo Sofia.

Kun Sofia Amirkhani odotti kaksosia, eräs asiakas kysyi häneltä töissä, milloin hän pääsee mahasta eroon.

– Olisi tehnyt mieli vastata, että älä ota osaa tästä mahasta, vaan siitä, että menetin lapseni. Mieluummin herään lapsen itkuun kuin omaan itkuuni, sanoo Sofia Amirkhani.

”Kohtaamme Celinen vielä”

Sofia ja Aresh ajattelevat kohtaavansa Celinen vielä. Areshilla on vahva usko, mutta Sofia ei osaa sanoa, missä Celine tarkalleen on.

– Oon kysynyt Areshilta, uskooko hän, että kun tavataan, Celine on vielä pikkuvauva, kertoo Sofia.

Kaksospoikien syöttäminen on tiimityötä. Tänään pojat söivät naudanliha-kasvissosetta. Max-koira sai tyytyä katsomaan vierestä.

Sofia ja Aresh Amirkhanin puhe keskeytyy. He alkavat laulaa tuttua unilaulua pojille. He vievät pojat kääröissään ulos vaunuihin.

– Auringossa aina, varjo seuraa kulkijaa, kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa, vanhempien laulun ääni häipyy terassille hiljaa.

Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta ja valaisee Celinen muistopöydän.

Sonja Haapalan kolumni: Hei pomo, pidä huoli omista työajoistasi

 

Zilleniaalina, milleniaalin ja z-sukupolven väliinputoajana, minulle on ollut työelämässä aina oletusarvoista, että työhyvinvointi ei ole pelkkiä yksittäisiä virkistyspäiviä tai korulauseita. En halua ottaa esikuvikseni niitä kolme–nelikymppisiä, jotka keikkuvat kerta toisensa jälkeen burn outin partaalla. Pelko työntekijöiden uupumisesta näkyy onnekseni myös esihenkilöiden johtamistyylissä: niin toimitusympäristössä kuin kaupan kassalla olen kuullut pomoltani huolehtivan kommentin: ”Muistathan, ettet tee liikaa töitä.”

Yksi esihenkilön tehtävistä onkin huolehtia alaistensa hyvinvoinnista. Säännölliset keskustelut työn sisällöstä ja sen kuormittavuudesta, kannustavan työilmapiirin luominen ja tarvittava ohjaus on luultavasti jokaisen hyvän pomon muistilistalla. Siinä ei kuitenkaan ole mitään mieltä, että alaisistaan huolehtiminen johtaa pomon itsensä uupumiseen.

Työ- ja vapaa-ajan erottaminen listataan usein yhdeksi tärkeimmäksi keinoksi palautua töistä ja pitää huolta omasta hyvinvoinnista. Olen ottanut opikseni muiden virheistä, ja päättänyt että kiireettömät työasiat hoidetaan aina työajalla. Siis aina. Tämä ei ole koskaan ollut yhdenkään esimieheni mielestä ongelma – oikeastaan olen aika varma, että vain muutama on edes huomannut, että toimin näin. Niin oletusarvoista on, että kenenkään ei tarvitse olla saavutettavissa 24/7.

Mutta ne pomot, jotka huolehtivat niin kovasti siitä, että etten tee liikaa töitä tai väsy, eivät suo samaa – työstä vapaata vapaa-aikaa – itselleen.

Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia: jollekin työn ja vapaa-ajan erottaminen ei edes ole mielekästä, ja ehkäpä joku tekee seuraavan viikon tunteja sisään parin tunnin ajan viikonloppuna.

Olen kuitenkin toistuvasti huomannut, että etenkin nuorehkot pomot – juuri ne kolmi–nelikymppiset – ovat paikalla minua varten päivän ja viikon jokaisena hetkenä. On helpottavaa, että voin soittaa yllättävissä ja vaikeissa tilanteissa ja kysyä neuvoa kesken työpäivän, vaikka pomoni on jo kotona. Mutta minulle tulee melko syyllinen olo, kun viikonloppuna hihkaisen työpaikan Whatsapp- tai Teams-keskusteluun pikkuriikkisiä huomioita ja saan vastauksen heti. Kuuden viikon päässä olevaa työvuorotoivettani ei tarvitse käsitellä lauantai-iltana, ja uskon että varastoon siirretty viallisten tuotteiden pakkaus pärjää seuraavaan aamuun ilman, että pomoni keskeyttää illallisensa kuitatakseen ”asia ok”.

Kyllä, vastuullinen ja ymmärtävä esihenkilö pitää huolta alaistensa hyvinvoinnista. Mutta samalla, kun itse jätän työt työpaikalle, haluan muistuttaa, että pomoni saa tehdä samoin. Minun viestiäni ei tarvitse kuitata sunnuntaiyönä kello kaksi. Nähdään töissä vasta maanantaina!

Saako nainen räpätä seksistä? Indierap-duo HOX haastaa musiikillaan miehistä maailmaa – “Olemme koko nuoruutemme kuunnelleet, kun miehet räppäävät seksistä alentavasti”

“Mut teen nyt selväksi, ei turhii tunteit, pelkkää seksii. Eli lähemmäs jo tuu, en mä pure, ellet sä haluu.” 

Näin räppää indierap-duo HOX uusimmalla kappaleellaan Hallelujaa. Naisten esittämät seksiaiheiset rap-kappaleet ovat olleet viime aikoina kansainvälisesti pinnalla. Silti seksistä räppääviä naisia kuullaan edelleen suomalaisessa radiosoitossa ja Spotifyn hittilistoilla verrattain vähän.

Maskiensa takana anonyymeina pysyttelevät Maagikko ja Ylipapitar kokevat tärkeäksi perinteisen musiikkimaailman rakenteen murtamisen.

– Minusta on siistiä murtaa perinteistä rakennetta ja räpätä seksistä naisena. Se on sellainen asia, mitä monet eivät välttämättä uskalla tehdä, vaikka haluaisivatkin. Me haluamme ja uskallamme ja haluamme näyttää suuntaa siinä, että se on okei, Ylipapitar sanoo.

Maagikko ja Ylipapitar ovat sukupuolensa vuoksi kohdanneet eriarvoistavaa kohtelua. He ovat valmiita näyttämään tytöttelijöille.

Maagikko ja Ylipapitar ovat tehneet musiikkia vuosien ajan erilaisissa kokoonpanoissa, mutta HOXin he perustivat tänä vuonna. Tuore duo julkaisi syksyllä kappaleen, joka käsittelee yhden illan juttuja. Lyriikoillaan artistit haluavat osoittaa, että on hyväksyttävää, että myös nainen haluaa ja osoittaa sen.

– Olemme koko nuoruutemme kuunnelleet, kun miehet räppäävät seksistä ja vielä alentavasti. Olemme teineinä kuulleet itsestämme ja naisen arvosta kaikkea paskaa. Halusimme itse ottaa ohjakset käsiimme, Ylipapitar kertoo.