”Muutos on tehtävä hitaasti, jotta ihmiset saadaan sitoutettua prosessiin” – Ylen suosittu Puoli seitsemän -ohjelma uudistuu koronan ja etätyön keskellä

Puoli seitsemän -ohjelman ytimessä on vuosien ajan ollut vahva yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen kulttuuri. Parinkymmenen hengen toimituksessa on vaihdettu päivittäin avoimesti kuulumisia, itketty ja naurettu sekä ideoitu juttuja yhdessä.

Koronan takia ohjelmaa on tehty maaliskuusta asti pääosin etänä, mikä on haastanut ohjelman tuottajan Satu Sirkiän miettimään tapojaan johtaa tiimiä. Etenkin työntekijöiden jaksaminen ja hyvinvointi on pohdituttanut esimies-tuottaja Sirkiää:

− Etäyhteyksien perusteella on vaikea aina sanoa, miten ihmiset jaksavat. Sen takia on pitänyt keksiä uusia tapoja kommunikoida. Olemmekin järjestäneet mm. viikoittaisten etäpalaverien lisäksi verkossa myös vapaaehtoisia kahvitreffejä, joissa voi keskustella kuulumisista vapaasti.

Etäpalavereihin liittyvät haasteet, kuten esimerkiksi päälle puhuminen, saattavat rajoittaa ihmisten halukkuutta osallistua keskusteluun. Tämä taas korostaa henkilökohtaisen kommunikaation merkitystä. Sirkiä onkin pyrkinyt kannustamaan ihmisiä soittamaan ja ottamaan yhteyttä matalalla kynnyksellä, mikä on osaltaan johtanut tuottajan omien työpäivien venymiseen.

− Työpäivät ovat kotona pidempiä. Se saattaa johtua myös siitä, että venyttäminen on mahdollista, mutta päällimmäinen tunne on kyllä kuukausien kokemuksella se, että minua on tarvittu.

Muutosprosessi haastaa työnteon mallit

Koronan lisäksi Satu Sirkiän on pitänyt kiireisenä ohjelmassa alkusyksystä käynnistetty uudistusprosessi.

Puoli seitsemän -ohjelma kerää jatkuvasti yli puoli miljoonaa katsojaa televisiolähetyksillään, mutta tulevaisuudessa yleisöä halutaan tavoittaa aiempaa enemmän verkon ja Yle Areenan välityksellä. Muutokset vaativat myös ohjelman tekijöiltä uusia tapoja tehdä työtä. Sirkiä näkee kommunikaation olevan keskeisessä roolissa, kun asioita uudistetaan ja toimintakulttuuria muokataan:

− Muutos on tehtävä hitaasti, jotta ihmiset saadaan sitoutettua prosessiin. Uudistukset pitää myös perustella ja selittää hyvin − mielellään useampaan kertaan ja vaihe vaiheelta.

Myös palautteen ja tuen merkitys korostuvat muutosten keskellä. Sirkiä pyrkii antamaan henkilökohtaista palautetta tiimiläisille ja kannustaa rohkeasti kokeilemaan uutta. Muutos vaatii kärsivällisyyttä.

− On vaikeampi mennä sitkeästi kohti uutta kuin liukua takaisin tuttuun. Puoli seitsemän -tiimissä saa myös tehdä virheitä, maailma ei kaadu niihin. Joskus käy niinkin, että virheiden kautta syntyy vielä jotain piirun verran parempaa. Journalistisesta laadusta olen kuitenkin tarkka, se on kaiken keskiössä, Sirkiä summaa.

Yhteistyö on voimavara

Muutosten myötä Puoli seitsemän -ohjelman sisällöt ovat uudistuneet ja mukaan on tullut myös täysin uusia kerronnan muotoja, jotka vaativat modernia sisällöllistä ja teknistä osaamista. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää mobiilitarinoita, joita julkaistaan Ylen verkkosivuilla. Onnistunut mobiilitarina vaatii usein toimittajan, kuvaajan ja graafikon vahvaa kommunikaatiota ja yhteispeliä aina käsikirjoitusvaiheesta editointiin saakka.
Yhteistyöhön on myös tietoisesti Puoli seitsemässä panostettu.

− Meidän työyhteisössämme sisältöjä eivät ideoi vain toimittajat. Brainstormauksiin ja esimerkiksi erilaisten teemaviikkojen ideointiin ovat tervetulleita kaikki, juontajista kuvaajiin ja graafikosta ohjaajiin. Kaikki ovat yhtä lailla kykeneväisiä heittämään pöytään uusia ideoita. Mielestäni on sääli, että tämä usein unohdetaan ja tyydytään työskentelemään ammatillisissa siiloissa, Sirkiä sanoo.

Sirkiä on ilokseen huomannut muutosprosessin ja pitkään jatkuneen etätyön synnyttäneen uudenlaista osaamisen jakamisen kulttuuria toimituksen sisällä − omalta osaltaan se tuo monipuolisuutta sisältöihin ja auttaa yksittäistä työntekijää jaksamaan muutoksen keskellä.

Maaseudun sometähdet muokkaavat kuvaa maalaiselämästä – “Kanavani on saanut aikaan lehmäfanituksen”

Sosiaalisessa mediassa leviää trendi. Minitalot, asumiseen muokatut pakettiautot ja vanhojen talojen remontointi keräävät tuhansittain katsojia. Aiemmin somea dominoivat sijoittamisvinkit, nuoret yrittäjät ja pikamuotivaatteiden esittelyvideot. Nuorten ja nuorten aikuisten huomio on siirtymässä kohti maaseutua ja yksinkertaisempaa elämää.

Nuorten muuttuvat mielipiteet näkyvät Luonnonvarakeskuksen toteuttamassa Maaseutubarometri 2020 -tutkimuksessa. Sen mukaan nuoret aikuiset liittävät maaseutuun myönteisempiä mielikuvia kuin kaupunkiin. Tutkimuksessa joka viides kaupunkilainen nuori valitsi toiveasuinpaikakseen maaseudun.

Anna Länsisalmi-Keisala tunnistaa trendin. Hän työskentelee Keisalan maitotilalla ja kuvaa videoita arjestaan Maalaisjärki-kanavalle. Hän epäilee, että kanava ei olisi saavuttanut yhtä suurta suosiota näin lyhyessä ajassa, jos jotain ilmiötä ei olisi olemassa.

Videoissaan Länsisalmi-Keisala kertoo tilan tapahtumista ja opettaa katsojia maitotilan töistä. Hän on kertonut kanavallaan esimerkiksi jalostuksesta ja lypsykoneen toiminnasta. Kanava saikin Youtube-gaalassa Vuoden opetuskanava -palkinnon vuonna 2020. Suurin syy kanavan suosioon on kuitenkin lehmät.

– Kanavani on saanut aikaan lehmäfanituksen.

Sosiaalinen media muokkaa mielikuvia

Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkimusjohtaja Torsti Hyyryläinen tunnistaa someilmiön. Länsisalmi-Keisalan kaltaiset somettajat monimuotoistavat maaseutukuvastoa, joka perinteisessä mediassa on ollut samanlainen jo vuosia. Uusi kuvasto muokkaa perinteisiä ajatusmalleja maalaiselämästä, ja sen vaikutusvalta voi olla yllättävänkin suuri.

– Yksittäisellä maaseudun bloggaajalla voi olla enemmän lukijoita kuin sikäläisellä paikallislehdellä on tilaajia.

Korona-aikana ihmiset ovat alkaneet kaivata maaseudulle. Mökkikausi on viime vuosina pidentynyt, kun ihmiset menevät mökille tekemään töitä eikä vain rentoutumaan.

Suuren muuttoliikkeen alkua Hyyryläinen ei kuitenkaan lähitulevaisuudessa näe.

– Radikaalia mullistusta ei suurten kaupunkien ja kaupunkiseutujen kehityksessä ole näkyvissä, mutta kyllä jonkinlaista muutosta on tapahtumassa.

Rehellistä maalaiselämää

Anna Länsisalmi-Keisala kokee katsojien arvostavan hänen rehellisyyttään ja positiivista asennettaan.

– Kerron elämästäni rehellisesti ja jaan myös ikäviä juttuja.

Länsisalmi-Keisala ei ollut suunnitellut muuttavansa maalle. Hän oli asunut seitsemän vuotta Helsingissä ja kuvaili itseään enemmän bisnesnaiseksi kuin maajussiksi. Lopulta rakkaus vei maalle. Nyt hän arvostaa luonnon läheisyyttä ja omaa tilaa uudella tavalla.

Eläinrakas Länsisalmi-Keisala rakastaa työssään eniten lehmiään. Hän muistaa lehmien nimet, tuntee niiden luonteet ja muistaa kuka oli kenenkin vasikka.

– Lehmien takia tätä työtä teen, ne ovat minulle tosi tärkeitä.

Mitä Suomen kunnat voisivat oppia japanilaiselta Higashikawan kunnalta? Lue lisää täältä

”Mulle sanottiin, ettet pääse tänne, koska olet kuuro” – Heidi-Maria Viitanen toivoo, että kaikki saisivat ratsastaa tasavertaisina

– Ratsastus on minulle henkireikä. Hevostyttönä on pakko saada välillä turpaterapiaa.

Kädet viuhuvat nopeasti, kun Heidi-Maria Viitanen kertoo rakkaasta harrastuksestaan. Ylöjärvellä asuva perheenäiti on syntyjään kivikuuro eli hän ei kuule minkäänlaista ääntä. Voimakkaimmat äänet hän kokee tuntoaistin avulla.

Viitanen kipusi satulaan jo lapsena ja oppi kommunikoimaan hevosten kanssa kuin kuka tahansa muukin. Silti hän on kohdannut vuosien varrella ennakkoluuloja ja epäoikeudenmukaiselta tuntuneita tilanteita.

Nykyisin viittomakielisyys on ollut pikemminkin etu kuin este Viitasen hevosharrastuksessa. Hän työskentelee kuurosokeiden kanssa, minkä kautta avautui mahdollisuus yhdistää ammattiosaaminen ja harrastus toisiinsa täysin uudella tavalla.

– Minua pyydettiin mukaan projektiin, jossa kehitettiin ratsastushaptiiseja. Niiden avulla ohjataan kuurosokeita asiakkaita helposti, vaikka he istuisivat korkealla hevosen selässä.

Viitanen on hoitanut hevostallin Mio-hevosta jo varsasta asti, ja hevonen on Viitaselle erittäin rakas. Mio on tottunut Viitasen äänettömyyteen.

Kuuroihin kohdistuvien ennakkoluulojen takana on Viitasen mukaan yhä tänäkin päivänä yksinkertaisesti tiedonpuute. Siksi hän toivoo, että ihmiset uskaltaisivat rohkeasti kysyä kuuroilta, kuinka heitä tulisi lähestyä.

Erityisesti viittomakielisten ratsastajien sanoma on selvä: ennakkoasenteet tulisi kitkeä pois hevostalleilta.

– Hevoset eivät arvota meitä ammatin, koulutuksen, taustan tai elämänkokemuksen perusteella, Viitanen summaa.

“Mieluummin herään lapsen itkuun kuin omaan itkuuni” – Suru lapsen kuolemasta ei katoa

Celinen aika, katso, Celinen aika on sun puhelimen ruudulla, Sofia Amirkhani huudahtaa takapenkiltä ratin takana istuvalle miehelleen Aresh Amirkhanille juuri ennen auton starttaamista liikkeelle.

Puhelimen näytöllä näkyy kellonaika 11.11.

11.11.2018 oli Sofian ja Areshin esikoistyttären Celinen laskettu aika.

Amirkhanit menettivät esikoistyttärensä kaksi kuukautta ennen ennakoitua syntymää, 11. syyskuuta. Amirkhanit saapuivat silloin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan ja kuulivat, että Celinen napanuora oli solmuuntunut kohtalokkaalla tavalla.

– Melkein joka päivä Sofia huomaa tuon kellonajan ja kertoo siitä, sanoo Aresh Amirkhani.

Syksyllä oli kaksosten viimeinen keskoskontrolli. Jokainen käynti sairaalassa on ollut ristiriitainen. Muistot ovat samaan aikaan onnellisia ja traumaattisia.

– Lääkäri, joka ultrasi minua poikien liikehälytyksen vuoksi, oli sama, joka totesi Celinen kuolleeksi. Lääkäri oli silminnähden helpottunut, kun löysi poikien sykkeet, kertoo Sofia Amirkhani.

Celinen nimi oli tiedossa jo noin keskiraskauden vaiheilla.

– Se tarkoittaa taivaallista, kertoo Aresh Amirkhani.

– Nimestä tuli lopulta tosi kirjaimellinen, jatkaa Sofia Amirkhani.

Perheen koira on tukenut surussa

Lapsensa menettäneiden muistopäivää vietetään vuosittain 23. syyskuuta. Pariskunta kokee, että tuollaisena päivänä lapsen kuolemasta on sallitumpaa puhua.

– Jännittää aina se vastaanotto. Ihmisiä tuntuu kiinnostavan eri tavalla, kun on eläviä lapsia, sanoo Sofia Amirkhani.

Sofia Amirkhami kertoo Facebookin kautta löytyneistä vertaisista tulleen tärkeitä ystäviä.

– On surullista, että äideillä on enemmän vertaistukiverkostoa kuin isillä, sanoo Sofia Amirkhani.

Aresh Amirkhani kertoo, että moni on sanoillaan loukannut.

– Mulle on sanottu, että sä oot mies, sä oot vahva, miten sä pystyt huolehtimaan kaksosista, kun sä reagoit noin. Sofia on kantanut Celinen, mutta mullakin on oma mielenterveys, jota pitää vaalia, kuvaa Aresh.

Amirkhanit saapuvat kotinsa pihaan Lempäälässä.

Ovella tulee vastaan perheen koira Max, pitbullin ja staffin sekoitus.

Perheen koira Max tuli Amirkhaneille viikon kuluttua Celinen kuolemasta.

– Max on tullut painamaan pään polviin, kun olen romahtanut. Max on ollut mukana hakemassa Celineä ruumishuoneelta.

Kaksosraskaus oli muodoltaan vaarallisin. Pojat jakoivat saman istukan ja kalvopussin kohdussa. Riskinä oli sama napanuoran solmuuntuminen, johon Celine kuoli.

– Kun pojat syntyivätkin elävänä, olimme ihmeissään. Miten meillä voi olla kaksi elävää lasta, kuvaa Sofia Amirkhami.

Pojat erottaa toisistaan viimeistään vaatteista. Nooalla on tänään siniset sukat, Noelilla keltaiset.

Suru muuttaa muotoaan

Pariskunta puhuu elämänsä vaikeimmista tapahtumista, mutta tunnelma on vapautunut. Välillä nauru helähtää ilmoille. Toisena hetkenä äänessä on liikutusta.

Sofia sytyttää kynttilän kehystetyn kuvan viereen. Siinä on jäljet Celinen jaloista ja käsistä.

Amirkhanit kokevat, ettei suru ole jotain, joka täytyy saada päätökseen.

– Suru on rakkautta ja ikävää ja osa meidän elämää, sanoo Sofia Amirkhani.

Celinestä on vain vähän konkreettisia muistoja. Yhden Aresh Amirkhani on ikuistanut iholleen.

Suru on tuonut pariskuntaa lähemmäs toisiaan.

– Olen usein kysynyt Areshilta syvän surun keskellä, jaksatko minua tällaisena, kertoo Sofia Amirkhani.

Jotkut ystävät eivät ole ottaneet pariskuntaan yhteyttä Celinen kuoleman jälkeen. Aresh Amirkhani kokee, että ihmiset haluavat mieluummin käsitellä iloisia asioita.

– Joskus joku on jopa ottanut asian itse esille, mutta pyytänyt sitten vaihtamaan puheenaihetta.

Nykyään Celinen ikäisten tyttölasten näkeminen on pariskunnalle helpompaa kuin surun ollessa tuore. Aresh kertoo hänessä heräävän ihailua pienen tyttölapsen omaavia perheitä kohtaan. Sofian tunteet ovat tasaantuneet pikkuhiljaa.

– Oli hirveää aluksi se katkeruus. Blokkasin raskaana olevia ihmisiä somessa vain sen takia, että olisi edes vähän siedettävämpi olo. Enää tilanne ei ole niin paha. Silti tuntuu, että suru on näkymätön, kertoo Sofia.

Kun Sofia Amirkhani odotti kaksosia, eräs asiakas kysyi häneltä töissä, milloin hän pääsee mahasta eroon.

– Olisi tehnyt mieli vastata, että älä ota osaa tästä mahasta, vaan siitä, että menetin lapseni. Mieluummin herään lapsen itkuun kuin omaan itkuuni, sanoo Sofia Amirkhani.

”Kohtaamme Celinen vielä”

Sofia ja Aresh ajattelevat kohtaavansa Celinen vielä. Areshilla on vahva usko, mutta Sofia ei osaa sanoa, missä Celine tarkalleen on.

– Oon kysynyt Areshilta, uskooko hän, että kun tavataan, Celine on vielä pikkuvauva, kertoo Sofia.

Kaksospoikien syöttäminen on tiimityötä. Tänään pojat söivät naudanliha-kasvissosetta. Max-koira sai tyytyä katsomaan vierestä.

Sofia ja Aresh Amirkhanin puhe keskeytyy. He alkavat laulaa tuttua unilaulua pojille. He vievät pojat kääröissään ulos vaunuihin.

– Auringossa aina, varjo seuraa kulkijaa, kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa, vanhempien laulun ääni häipyy terassille hiljaa.

Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta ja valaisee Celinen muistopöydän.

Sonja Haapalan kolumni: Hei pomo, pidä huoli omista työajoistasi

 

Zilleniaalina, milleniaalin ja z-sukupolven väliinputoajana, minulle on ollut työelämässä aina oletusarvoista, että työhyvinvointi ei ole pelkkiä yksittäisiä virkistyspäiviä tai korulauseita. En halua ottaa esikuvikseni niitä kolme–nelikymppisiä, jotka keikkuvat kerta toisensa jälkeen burn outin partaalla. Pelko työntekijöiden uupumisesta näkyy onnekseni myös esihenkilöiden johtamistyylissä: niin toimitusympäristössä kuin kaupan kassalla olen kuullut pomoltani huolehtivan kommentin: ”Muistathan, ettet tee liikaa töitä.”

Yksi esihenkilön tehtävistä onkin huolehtia alaistensa hyvinvoinnista. Säännölliset keskustelut työn sisällöstä ja sen kuormittavuudesta, kannustavan työilmapiirin luominen ja tarvittava ohjaus on luultavasti jokaisen hyvän pomon muistilistalla. Siinä ei kuitenkaan ole mitään mieltä, että alaisistaan huolehtiminen johtaa pomon itsensä uupumiseen.

Työ- ja vapaa-ajan erottaminen listataan usein yhdeksi tärkeimmäksi keinoksi palautua töistä ja pitää huolta omasta hyvinvoinnista. Olen ottanut opikseni muiden virheistä, ja päättänyt että kiireettömät työasiat hoidetaan aina työajalla. Siis aina. Tämä ei ole koskaan ollut yhdenkään esimieheni mielestä ongelma – oikeastaan olen aika varma, että vain muutama on edes huomannut, että toimin näin. Niin oletusarvoista on, että kenenkään ei tarvitse olla saavutettavissa 24/7.

Mutta ne pomot, jotka huolehtivat niin kovasti siitä, että etten tee liikaa töitä tai väsy, eivät suo samaa – työstä vapaata vapaa-aikaa – itselleen.

Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia: jollekin työn ja vapaa-ajan erottaminen ei edes ole mielekästä, ja ehkäpä joku tekee seuraavan viikon tunteja sisään parin tunnin ajan viikonloppuna.

Olen kuitenkin toistuvasti huomannut, että etenkin nuorehkot pomot – juuri ne kolmi–nelikymppiset – ovat paikalla minua varten päivän ja viikon jokaisena hetkenä. On helpottavaa, että voin soittaa yllättävissä ja vaikeissa tilanteissa ja kysyä neuvoa kesken työpäivän, vaikka pomoni on jo kotona. Mutta minulle tulee melko syyllinen olo, kun viikonloppuna hihkaisen työpaikan Whatsapp- tai Teams-keskusteluun pikkuriikkisiä huomioita ja saan vastauksen heti. Kuuden viikon päässä olevaa työvuorotoivettani ei tarvitse käsitellä lauantai-iltana, ja uskon että varastoon siirretty viallisten tuotteiden pakkaus pärjää seuraavaan aamuun ilman, että pomoni keskeyttää illallisensa kuitatakseen ”asia ok”.

Kyllä, vastuullinen ja ymmärtävä esihenkilö pitää huolta alaistensa hyvinvoinnista. Mutta samalla, kun itse jätän työt työpaikalle, haluan muistuttaa, että pomoni saa tehdä samoin. Minun viestiäni ei tarvitse kuitata sunnuntaiyönä kello kaksi. Nähdään töissä vasta maanantaina!

Saako nainen räpätä seksistä? Indierap-duo HOX haastaa musiikillaan miehistä maailmaa – “Olemme koko nuoruutemme kuunnelleet, kun miehet räppäävät seksistä alentavasti”

“Mut teen nyt selväksi, ei turhii tunteit, pelkkää seksii. Eli lähemmäs jo tuu, en mä pure, ellet sä haluu.” 

Näin räppää indierap-duo HOX uusimmalla kappaleellaan Hallelujaa. Naisten esittämät seksiaiheiset rap-kappaleet ovat olleet viime aikoina kansainvälisesti pinnalla. Silti seksistä räppääviä naisia kuullaan edelleen suomalaisessa radiosoitossa ja Spotifyn hittilistoilla verrattain vähän.

Maskiensa takana anonyymeina pysyttelevät Maagikko ja Ylipapitar kokevat tärkeäksi perinteisen musiikkimaailman rakenteen murtamisen.

– Minusta on siistiä murtaa perinteistä rakennetta ja räpätä seksistä naisena. Se on sellainen asia, mitä monet eivät välttämättä uskalla tehdä, vaikka haluaisivatkin. Me haluamme ja uskallamme ja haluamme näyttää suuntaa siinä, että se on okei, Ylipapitar sanoo.

Maagikko ja Ylipapitar ovat sukupuolensa vuoksi kohdanneet eriarvoistavaa kohtelua. He ovat valmiita näyttämään tytöttelijöille.

Maagikko ja Ylipapitar ovat tehneet musiikkia vuosien ajan erilaisissa kokoonpanoissa, mutta HOXin he perustivat tänä vuonna. Tuore duo julkaisi syksyllä kappaleen, joka käsittelee yhden illan juttuja. Lyriikoillaan artistit haluavat osoittaa, että on hyväksyttävää, että myös nainen haluaa ja osoittaa sen.

– Olemme koko nuoruutemme kuunnelleet, kun miehet räppäävät seksistä ja vielä alentavasti. Olemme teineinä kuulleet itsestämme ja naisen arvosta kaikkea paskaa. Halusimme itse ottaa ohjakset käsiimme, Ylipapitar kertoo.