Kokemuksia

Terapeutin tie

Lauri Parkkinen
Psykoterapeuttina ja terapeuttikouluttajana toimivan Lauri Parkkisen kiinnostus ihmismieleen heräsi jo lapsena.

Lauri Parkkinen vaikuttaa mieheltä, joka on löytänyt kutsumusammattinsa. Hän kertoo olleensa jo koulupoikana kiinnostunut ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista ja eläinten ja ihmisten käyttäytymisestä. Biologian tunneilla kiehtoivat sellaiset aiheet kuin eläinten kokema stressi ja pelkoreaktiot. Halu oppia ymmärtämään mielen ilmiöitä oli suuri.

Parkkinen syntyi ja kasvoi Tampereella. Kotipaikalleen uskollisena hänen lapsuusajan harrastuksensa liittyivät musiikkiin ja urheiluun, mutta niistä piireistä omaa paikkaa ei löytynyt. ”Muusikot pitivät urheilijana ja urheilijat muusikkona”, Parkkinen muistelee, mutta ei vaikuta olevan pahoillaan. Suurin mielenkiinto kohdistui muualle. Lukioon mennessä urasuunnitelma oli selvillä – Parkkinen tiesi haluavansa psykologiksi.

Ura alkoi sairaalasta

Lukion jälkeen kutsui armeija, ja sen jälkeen oli yliopiston vuoro. Parkkisen psykologian opintoihin kuului ylimääräinen harjoittelujakso, jonka hän suoritti tutkimusapulaisena Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Harjoittelupaikasta tuli työpaikka, kun Parkkinen jatkoi valmistuttuaan Taysissa sairaalapsykologina.

Työ koostui pääasiassa ryhmäkuntoutuksista ja neurologisten arvioiden tekemistä kroonisesta kivusta kärsivien potilaiden kanssa. Työskentely moniammatillisessa ryhmässä oli Parkkisen mielestä hyvin mielenkiintoista, mutta laittoi vastavalmistuneen taidot myös koetukselle. ”Olihan se sellaista jatkuvaa uuden oppimista. Yliopistossa opitaan perusteet, mutta eniten oppii silti sitä käytännön työtä tekemällä.” Toki työhön liittyi paljon myös arkista paperityötä, joka ei aina jaksanut innostaa. Parhaat kokemukset liittyivätkin nimenomaan kliiniseen potilastyöhön.

”Haluatko terapeutiksi?”

Halu oppia lisää ei kuitenkaan kadonnut psykologiksi valmistumisen myötä. Syksyllä 2000 Parkkinen löysi yliopiston ilmoitustaululta professorinsa sinne kiinnittämän ilmoituksen, jossa oli otsikko: ”Haluatko terapeutiksi?” Kyseessä oli SKY ry:n (Suomen käyttäytymisanalyysin ja kognitiivisen käyttäytymisterapian yhdistys) ja yliopiston järjestämä psykoterapeuttikoulutus, joka oli alkamassa seuraavana talvena.

Tuohon aikaan Parkkinen työskenteli sairaalapsykologina Hämeenlinnassa ja koki usein, ettei työtä pystynyt tekemään parhaalla mahdollisella tavalla vain psykologin taustalla. Hän päätti hakea ilmoituksessa mainittuun koulutukseen ja pääsi aloittamaan psykoterapeuttiopinnot tammikuussa 2001.

Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa Parkkista viehättää etenkin vahva pohjautuminen tutkimusnäyttöön – käytettyjen terapiamenetelmien vaikuttavuutta tutkitaan perinpohjaisesti. Lisäksi Parkkisen mieleen on taustafilosofia, jossa ongelmanratkaisu on usein muita terapiasuuntia aktiivisempaa. Kognitiivinen käyttäytymisterapia on Suomessa suhteellisen nuori ala. Esikuvia Parkkisen omalla uralla ovatkin olleet lähinnä omat professorit.

Psykologit ja psykoterapeutit voivat työskennellä hyvin samankaltaisissa terapeuttisissa tehtävissä. Lainsäädännöllisestä näkökulmasta suurin ero on psykoterapeutin koulutuksen mukana tuleva suojatun ammattinimikkeen käyttöoikeus. Laillistetun psykoterapeutin terapiapalveluihin asiakas voi saada Kelalta korvausta – psykologin antama terapia ei tähän oikeuta.

Parkkisen mukaan tärkein ero koulutusten välillä on kuitenkin siinä, miten paljon paremmat valmiudet psykoterapeutin koulutus antaa potilastyöhön. Varsinkin koulutukseen sisältyvällä työnohjauksella on suuri merkitys. ”Oma ymmärrys syvenee ja monipuolistuu. Pelkällä psykologin koulutuksella ei voi tehdä työtä niin laajasti tai esimerkiksi toimia ohjaavassa roolissa muille. Toki psykologin koulutus on erinomainen pohja psykoterapeutin koulutukseen tulevalle”, Parkkinen muistuttaa.

Kouluttaja kehittyy myös terapeuttina

Psykoterapeuttikouluttajaksi Parkkinen ajautui pyydettäessä. Lisäkoulutus oli taas tarpeen. Ylemmän erityistason psykoterapeuttikoulutukseen lisättiin kaksi vuotta vaativan eritystason koulutusta ja vuosi kouluttajakoulutusta. Parkkisen koulutusvastuu laajeni vaivihkaa. Ensin hänelle tarjottiin ohjausvastuuta yhdestä pienryhmästä ja lopulta, muiden kouluttajien vaihtaessa työpaikkaa, kokonaisesta koulutuksesta. Nyt kouluttajavuosia on takana jo seitsemän.

”Oikeastaan kouluttaminen on parasta työssäni. Teen puolet ajasta terapeutin töitä ja toisen puolen koulutan yliopistolla ja sairaanhoitopiirissä. Oma ammattitaito kehittyy valtavasti, kun on pakko perehtyä asioihin, ottaa selvää ja vastata kysymyksiin. Siinä saa jatkuvasti uusia työkaluja, joita voi sitten omassa terapiatyössä hyödyntää. Toisaalta olisi myös vaikea toimia kouluttajana, jos ei samalla tekisi itse töitä terapeuttina”, Parkkinen pohtii.

Aikaa tutkimukselle

Terapia- ja koulutustyöt siis tukevat toisiaan, ja Parkkinen uskoo jatkavansa samalla kaavalla tulevaisuudessakin. Lisäksi hän toivoo, että aikaa jäisi myös tutkimukselle. Tällä hetkellä työn alla on väitöskirja vihaisuuden yhteydestä sydän- ja verisuonitautien riskiin. Tavoitteena on selvittää, onko kohonnut sairausriski ennakoitavissa. Oman projektin ohella Parkkinen on mukana kahdessa muussa tutkimushankkeessa. Toinen käsittelee bariatrisen kirurgian psykologisia tekijöitä ja mahdollisuutta nykyistä paremmin profiloida henkilöt, joille lihavuusleikkaukset sopivat. Toinen on Forssan alueella meneillään oleva laajamittainen hyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvä kyselytutkimus.

Kun on lapsesta asti ollut kiinnostunut ihmismielestä ja tehnyt pitkän uran terapiatyön parissa, onnistuuko Parkkinen vielä irtautumaan vapaa-ajallaan psykoterapeutin roolista ja olemaan ihan vain Lauri? Parkkinen myöntää, että terapeutin rooli ja oma persoona vaikuttavat kyllä toisiinsa puolin ja toisin. Mutta niiden erottaminen ei ole ainakaan vielä osoittautunut ongelmaksi. Loppujen lopuksi, kuten Parkkinen asian itse näkee, ”hyvä terapeutti ei ole liikaa terapeutti vaan oma itsensä.”

Psykoterapeutin ja kouluttajan urasta haaveilevia Parkkinen kannustaa hakeutumaan koulutuksiin. Parkkinen näkee lisäkoulutuksen pelkästään hyödyllisenä: ”Oma työssä jaksaminen ja työn mielekkyys lisääntyvät, kun ammattitaito paranee – kun tiedät tehneesi asiakkaan hyväksi kaiken voitavasi.”

Teksti ja kuva: Tarja Lindfors