Tämä nelivuotinen (2026–2030) postdoc-tutkimushanke tarkastelee, miten solidaarisuusliikkeiden toimijat jaksavat jatkaa, kun he ovat uupuneita, ylivoimaisia tai epävarmoja siitä, onko heidän ponnisteluillaan merkitystä. Solidaarisuus ei tässä mielessä tarkoita pelkästään mielenosoituksiin osallistumista – kyse on kestävyydestä: siitä, miten aktivistit tukevat toisiaan henkisesti ja ihmissuhteiden kautta, ja siitä, miten he pitävät kiinni toivosta, kun tilanne tuntuu mahdottomalta. Monet Palestiinan solidaarisuustyöhön osallistuvat ihmiset kysyvät nyt: mitä seuraavaksi? Mitä solidaarisuus edes tarkoittaa, kun hallitukset vaikenevat tai asettuvat väkivallan puolelle, kun kansainvälinen oikeus pettää ja kun kansalaisyhteiskunnasta tulee vastarinnan pääareena?
Nämä kysymykset muodostavat tämän projektin ytimen. Lokakuusta 2023 lähtien Palestiinan solidaarisuusliikkeet ympäri maailmaa ovat kohdanneet voimakasta painostusta. Saksan ja Ison-Britannian kaltaisissa maissa aktivistit ovat valtion kohteena. Belgiassa (josta olen kotoisin) ja Suomessa (jossa asun) järjestäytyminen on siirtynyt satunnaisista symbolisista mielenosoituksista kohti pitkäkestoisempia, konfliktihakuisempia ja luovempia toimintamuotoja. Uusia liittoutumia on muodostunut, taktiikat ovat moninkertaistuneet, ja aktivistit kuvittelevat politiikkaa eri tavalla – kiireellisyyden tunteen mutta myös syvän uupumuksen ajamina.
Tämä uupumus on kaikkialla. Järjestäjät ovat uupumassa, yhteisöt ovat pettyneitä hallitusten myötävaikutukseen, ja monet ihmiset tuntevat olevansa hukassa jatkuvan väkivallan ja surun keskellä. Nämä globaalit paineet näkyvät jokapäiväisessä järjestäytymisessä: ne muovaavat sitä, miten aktivistit ymmärtävät roolinsa, miten he mukauttavat strategioitaan ja miten he vastustavat instituutioita, jotka suosivat hiljaisuutta tai sortoa.
Belgian ja Suomen solidaarisuusliikkeet eivät vain reagoi Palestiinan tapahtumiin; ne yrittävät myös ymmärtää, mitä nämä tapahtumat paljastavat niiden omista demokratioista ja poliittisesta tulevaisuudesta. Vaikka transnationaalista solidaarisuutta koskevassa tutkimuksessa on selvitetty, miten taktiikat leviävät ja liittoutumat muodostuvat, tiedämme paljon vähemmän siitä, miten aktivismi selviää, kun ihmiset ovat väsyneitä, surullisia tai joutuvat sortoon. Feministinen ja hoivaan keskittyvä tutkimus osoittaa, kuinka tunteet, haavoittuvaisuus ja keskinäinen riippuvuus muovaavat poliittista elämää. Tämä projekti pohjautuu näihin ajatuksiin sekä omaan asemaani sekä aktivistina että tutkijana.
Ytimessä projekti kysyy, miten aktivistit itse ymmärtävät uupumuksen ja huolenpidon osana poliittista toimintaansa. Se väittää, että epätoivo ei ole vain jotain, joka on voitettava – se voi olla lähtökohta huolenpidon, ystävyyden, toveruuden ja kieltäytymisen muotojen rakentamiselle. Nämä jokapäiväiset käytännöt luovat ”kestävyyden infrastruktuureja”, jotka pitävät liikkeet käynnissä ja ylläpitävät poliittista mielikuvitusta kauan protestin päättymisen jälkeen.
Keskittymällä aktivistien ääniin ja kokemuksiin ja kohtelemalla heitä omien liikkeidensä ajattelijoina, projekti jäljittää, kuinka järjestäytyminen Belgiassa ja Suomessa reagoi väkivaltaan ja institutionaaliseen osallisuuteen. Näin se on linjassa Koneen säätiön sitoumuksen kanssa tukea vapaata, monimuotoista ja yhteisöllistä tutkimusta. Viime kädessä se osoittaa, että solidaarisuus elää paitsi julkisten mielenosoitusten hetkinä myös hiljaisissa huolenpidon, yhteyden ja jaetun haavoittuvuuden teoissa.