Väitös

Suomalainen huippukilpailullinen tieteen rahoitusjärjestelmä kapeuttanut näkemystä hyvästä sosiologiasta

Huippukilpailullinen suomalainen tieteen rahoitusjärjestelmä on tiukentanut näkemystä siitä, mitä suomalaisessa sosiologiassa pidetään hyvänä sosiologisena tutkimuksena, todetaan yhteiskuntatieteiden maisteri Johanna Hokan sosiologian itseymmärrystä tarkastelleessa väitöskirjassa. Tilanteessa, jossa tiedepolitiikka korostaa kansainväliselle tiedeyhteisölle suuntautunutta kansainvälisen tason huippututkimusta, etenkin kansalaisyhteiskuntaan suuntautunut emansipatorinen tutkimus on joutunut marginaaliin sosiologien tavoissa jäsentää hyvän sosiologisen tutkimuksen kriteerejä.

Hokka tutki väitöskirjassaan haastatteluaineiston avulla, miten sosiologian professorit määrittelevät hyvää sosiologiaa eli hyvää sosiologista tutkimusta. Hyvälle sosiologialle annettuja merkityksenantoja tutkittiin eri aikakausina: 1970-luvun ja 2010-luvun suomalaisessa sosiologiassa sekä kahdessa eri kansallisessa kontekstissa: suomalaisessa ja ruotsalaisessa 2010-luvun sosiologiassa.

Tutkimus näyttää, että sosiologian sisällä hyvä sosiologia saa tieteenalan sisällä erilaisia määritelmiä. Näitä eri määritelmiä ovat huippututkimussosiologia, niin kutsuttu humboldtlainen sosiologia, emansipatorinen sosiologia ja politiikkasosiologia. Nämä määritelmät ovat löydettävissä suomalaisesta ja ruotsalaisesta sosiologiasta, mutta eri tavoin painottuneina.

Keskeinen tulos on se, että suomalaisessa 2010-luvun sosiologiassa hyvälle sosiologialle määritellyt kriteerit ovat tiukat. Suomalaisessa sosiologiassa hallitsee ajattelutapa, joka korostaa sosiologiaa kansainväliselle, akateemiselle vertaisyhteisölle julkaisevana huipputieteenä. Lisäksi suomalaisessa sosiologiassa korostuu politiikkasosiologia, jossa pyritään tuottamaan tietoa ja evidenssiä poliittisen päätöksenteon tarpeisiin. Sen sijaan ruotsalaissosiologiassa hallitsevana, hyvää sosiologiaa määrittävänä ajattelutapana on humboldtlainen sosiologia, joka korostaa teoreettista sofistikoituneisuutta, tyylikkäitä käsitteellisiä muotoiluja ja sosiologian sivistystehtävää. Myös emansipatorinen eli kriittinen, yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita esiin nostava ja niitä muuttamaan pyrkivä, kansalaisyhteiskunnalle suunnattu orientaatio on ruotsalaissosiologiassa vahva.

Suomalaisaineistossa sen sijaan humboldtlaisen sekä emansipatorisen sosiologian olemassaolo näyttää hauraalta ja heikolta. Varsinkin puhetta emansipatorisesta sosiologiasta leimaa suomalaisaineistossa nostalgia. Sen nähdään jääneen 1970-luvulle, jolloin myös ajan yhteiskunnallinen ja tiedepoliittinen henki tuntui olevan vastaanottavainen sosiologian kriittisille puheenvuoroille.

Tutkimus tuo esiin sen, miten tieteenalan ymmärrys siitä, mitä on hyvä tiede, muodostuu monimutkaisessa valtasuhteiden verkossa, jossa vaikuttavat tieteensisäiset keskustelut ja valtakamppailut sekä kansallisten korkeakoulusysteemien erityispiirteet ja kansallinen tiedepolitiikka.

Etenkin tiedepolitiikka rahoitusinstrumentteineen ja poliittisine painotuksineen on tärkeässä roolissa siinä, minkälaista sosiologiaa pidetään arvossa, minkälaiselle sosiologialle tieteenalakentällä on tilaa ja viime kädessä: minkälaista sosiologiaa on mahdollista harjoittaa.

Suomalaisen ja ruotsalaisen tiedejärjestelmän on todettu edustavan OECD-maiden kilpailullisimpia tiedejärjestelmiä. Tosin Suomessa, jossa yliopistojen rahoitusmalli on voimallisesti ehdollistettu indikaattoreille, tiedejärjestelmä on vielä ruotsalaista järjestelmääkin kilpailullisempi. Lisäksi Ruotsissa tiedepoliittisia uudistuksia on toteutettu enemmän dialogissa akateemisen yhteisön kanssa kuin Suomessa, jossa muutokset on toteutettu tiukan valtiojohtoisesti, ylhäältä-alaspäin -periaatteella.

Suomalainen huippukilpailullinen rahoitusjärjestelmä ja tiukka poliittinen ohjaus jättävät vähän tilaa sellaiselle tutkimustoiminnalle, josta ei suoraan palkita, mikä tutkimuksessa ilmenee sosiologien näkemyksissä emansipatorisen tutkimuksen ahdingosta.  

- Väittämättä, etteikö suomalaisen sosiologian kentällä tehtäisi nykyäänkin kriittistä ja emansipatorista tutkimusta, tutkimuksen tulokset ilmentävät, että suomalainen tiedepolitiikka JUFO-luokitusta soveltavalla rahanjakomallillaan sekä painottaessaan julkaisemista kansainvälisissä, korkean impaktin tiedejulkaisuissa on hankaloittanut sosiologian välitöntä kommunikaatiota yhteiskunnan kanssa, toteaa Hokka.

Tutkimus herättää keskustelemaan laajemmin siitä, millä eri tavoin hyvää tutkimusta ja tutkimuksen laatua on mahdollista arvioida.

Yhteiskuntatieteiden maisteri Johanna Hokan sosiologian alaan kuuluva väitöskirja Mitä on hyvä sosiologia? Poikkikulttuurinen tutkimus sosiologian itseymmärryksestä tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa torstaina 5.12.2019 klo 12 alkaen Linna-rakennuksen Väinö Linna -salissa, Kalevantie 5, Tampere. Vastaväittäjänä toimii professori Leena Koski Itä-Suomen yliopistosta ja kustoksena dosentti Oili-Helena Ylijoki Tampereen yliopistosta.

Väitöskirjaan voi tutustua osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1341-8


TAMPEREEN YLIOPISTON TIEDOTE 26.11.2019

Kuva: Sami Sippola