Tutkimus

Puhe liberalismin kriisistä pönkittää vastakkainasettelua

Marko Lehti/ Kuva: Jonne Renvall
– Kriisipuhe on tunteisiin vetoavaa ja poliittisesti herättävää, mutta se ei johda uudistuksiin eikä vie maailmaa eteenpäin, sanoo rauhantutkija Marko Lehti.
Rauhantutkija Marko Lehti arvioi tuoreessa kirjassa, että sekä populistit että liberaalit jäävät kriisipuheissaan samaan nalkkiin.

Puhe liberaalin demokratian kriisistä on yleistynyt, vaikka se on pelkkä julistus ilman pitäviä perusteluja.

Rauhantutkija Marko Lehti sanoo, että kriisipuhetta on ollut aiemminkin mutta nyt siinä on uudenlainen sävy. Aiemmin ei ole ollut tilannetta, jossa sekä liberaalit että populistiset tavat puhua kriisistä toimivat toisiaan vastaan mutta samalla ne hyötyvät ja ruokkivat toisiaan.

– Populistinen ja liberaali kriisipuhe jäävät molemmat samaan nalkkiin, kun ne tuottavat uhkakuvia toisistaan, Lehti sanoo.

Marko Lehti arvioi lännen kriisipuhetta tuoreessa kirjassa Contestations of Liberal Order, jonka hän on toimittanut yhdessä Henna-Riikka Pennasen ja Jukka Jouhkin kanssa.

Lehti työskentelee Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa, joka juhlii tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan. Tapri perustettiin eduskunnan antamalla lailla joulukuussa 1969, mutta Tampereen yliopiston yhteyteen se siirtyi vasta 1994.

Ilmastokeskustelu juuttuu paikalleen

Kriisipuheen tuottama vastakkainasettelu näkyi selvästi tänä syksynä YK:n ilmastokokouksessa, kun Donald Trump ja Brasilian Jair Bolsonaro kielsivät koko ilmastonmuutoksen.

Trump puhuu uudesta patriotismista, ja Bolsonaro sanoo Amazonin sademetsän kuuluvan vain Brasilian itsensä päätettäväksi. Tämä haastaa liberaalin demokratian edustajien julistuksen globaalista ylirajaisesta vastuusta.

– Kun ruokitaan tällaista vastakkainasettelua kansallinen itsemääräämisoikeuden ja liberaalin universalismin välillä, niin kyllähän ihmiset sitä kuuntelevat. Ei tämä asetelma ole hyväksi ilmastonmuutoksen vastaiselle toiminnalle, Marko Lehti sanoo.

Parempiin tuloksiin päästäisiin Lehden mielestä, jos keskustelu lähtisi moninaisuudesta ja toisten kuuntelemisesta eikä vastakkainasettelusta.

– Tällainen kriisipuhe ei vie eteenpäin. Se on tunteisiin vetoavaa ja poliittisesti herättävää, mutta se ei johda uudistuksiin. Se johtaa vain vastustukseen, yksinkertaistamisiin ja vuoropuhelun häviämiseen. Mitä enemmän on kriisipuhetta, sitä huonompi tilanne.

Lehti vertaa nykyistä kriisikeskustelua Samuel P. Huntingtonin 1990-luvulla esiin loihtimaan puheeseen sivilisaatioiden konfliktista. Tämän myytin mukaan maailman kaikki konfliktit selittyivät sillä, että ne ovat uskontopohjaisia ja siksi ikuisia.

– Nyt uskotaan, että globaali liberaali järjestys on kriisissä, josta nähdään esimerkkejä siellä sun täällä. Kaikki ne vahvistavat uskoa kriisiselitykseen, josta tulee vaikeasti eroon päästävä kierre.

Kolmen sortin kriisipuhetta ja Sauli Niinistö neljäntenä

Marko Lehti erottaa toisistaan kolme erilaista kriisiin liittyvää narratiivia eli puhetapaa: populistinen, konservatiivinen ja liberaali.

Populistit tarvitsevat kriisipuhetta oman olemassaolonsa perustelemiseksi. He syyttävät liberaaleja lännen heikkoudesta ulkopuolista uhkaa vastaan. Liberaalin kriisipuheen kohteina ovat puolestaan populistit, joiden sisäistä haastetta liberaalit pitävät pääsyynä kriisiin. Lopputuloksena on vahva polarisaatio. Konservatiiveja huolestuttaa lähinnä talouskriisi, josta he haluavat päästä takaisin kohti vanhoja hyviä aikoja.

Marko Lehti on löytänyt presidentti Sauli Niinistön huolipuheista neljännen tavan puhua kriiseistä, mutta Niinistön yhteys kolmeen muuhun puhetapaan on epäselvä.

– Niinistö on varoittanut systemaattisesti viime vuodet sääntöpohjaisen järjestyksen kriisistä, mutta hänen tulokulmansa on realistinen eikä hän liitä sitä mihinkään arvoyhteisöön. Niinistö liittyy kuitenkin selvästi tähän samaan kriisiä julistavaan joukkoon, Lehti sanoo.

Niinistön voi katsoa muodostavan oman neljännen kategoriansa kriisipuheesta, vaikka monet hänen puheensa elementit kuuluvat konservatiivien puhetapaan.

– Niinistön puheessa on mukana nostalgiaa siitä, että maailma oli ennen jäsennellympi ja paremmin hallittavissa. Siinä on myös sellaista suvereenisuuden korostamista, mikä tulee vastaan populisteilla siten, että jokainen pitäkööt huolta vain itsestään, mutta toisaalta hän korostaa myös vastuullisuutta ilmastomuutoksen vastaisissa toimissa.

Sauli Niinistö ja Suomi eivät ole Marko Lehden toimittaman kirjan keskiössä. Niinistö ei ole kuitenkaan poikkeus, sillä erityylistä kriisipuhetta on kuultu monen muunkin EU-maan johtajan suusta. Suurin osa puolustaa liberaaleja arvoja, mutta osa kuten Unkarin Viktor Orbán syyttää liberaalia ajattelutapaa, josta pitää hänen mielestään luopua uudenlaisen ei-liberaalin järjestelmän hyväksi.

Kolonialismin ajatus liberalismin taustalla

Liberaali puhetapakin on poissulkevaa siten, että se esittää helposti lännen omassa erinomaisuudessaan elävänä ja muita parempana maailmankolkkana.

– Vaarallisin piirre kriisipuheessa on se, että se ruokkii turvattomuuden ajatusta siitä, että ei tässä voi oikeastaan muuta tehdä kuin yrittää kynsin hampain pitää kiinni siitä, mitä meillä tässä on. Silloin on hävinnyt joustavuus ja ajatus siitä, että myös liberaalin normiston ja järjestelmän pitäisi koko ajan muuttua ja elää ajassaan.

Lehti huomauttaa, että myös kolonialismi on liberaalin järjestelmän luoma ajattelutapa, joka on yhä voimissaan. Sen ajatustavan mukaan me olemme parempia kuin muut, me tiedämme mitä on demokratia, me ymmärrämme ihmisoikeudet ja siksi meillä on velvoite katsoa muiden perään, että hekin tekisivät asiat samoin kuin me.

– Me päädymme muotoihin, jotka ovat vahvasti neokolonialismia ja luovat jakoa meihin ja muihin. Tämä on ollut selkeä järjestelmä 1990-luvulta lähtien.

Nykyisessä poliittisessa keskustelussa liberalismia käytetään Lehden mukaan suvaitsevaisen avoimuuden synonyymina. Pidemmässä ajallisessa perspektiivissä liberalismi korostaa vapautta mutta sisältää myös moraalisen velvoitteen pitää muista huolta. Maailmanjärjestelmän tasolla tämä huolenpito näyttää kuitenkin helposti siltä, että huoli palvelee vain huolta pitävien etua.

1800-luvun Britanniassa liberaalit ihmiset ymmärsivät maailman niin, että imperialismi edustaa pahaa, kun se ajaa vain omia poliittisia ja taloudellisia etuja. Kolonialismi taas tarkoitti kaikille jaettavaa hyvää.

Lehti vertaa tätä 1800-luvun asetelmaa nykypäivään, kun me puhumme ihmisoikeuksien ja demokratian levittämisestä. Laajassa historian perspektiivissä ja liberaalin lännen ulkopuolelta katsottuna se voi kuitenkin näyttäytyä omien etujen ajamisena ja toisten hyväksikäyttönä.

– Voidaan katsoa, että liberaalin imperialismin aikakausi alkoi 1800-luvun puolivälissä ja ehkä se päättyy tähän 2000-luvun alkupuolelle.

Kiinan ihmisoikeuksien loukkauksia ei pidä unohtaa

Liberaalin maailmanparannuspuheen ongelmat on tiedostettu ja niistä on yritetty päästä eroon. Marko Lehden mukaan ongelmat voidaan parhaiten välttää yksittäisissä käytännön demokratia- ja rauhanprosesseissa.

Nykyisin korostetaan Lehden mukaan sitä, että rauha on aina paikallisesti rakentuva ja kontekstisidonnainen asia, jolla ei ole mitään universaalia muotoa. Liikkeelle on lähdettävä paikallisten ihmisten kuulemisesta ja heidän ymmärtämisestään. Se toimii rauhanvälityksessä ja kriisinhallinnassa mutta sen siirtäminen globaalin normiston tasolle ei onnistu.

– Hallitseva normi on nyt sellainen, että hyvää tarkoittavat interventiot voidaan oikeuttaa vetoamalla ihmisoikeuksiin. Se on hallinnan mekanismi, mutta sen vastakohta olisi se, ettei mitään ideaalia globaalista rauhasta olisi olemassakaan. Sen jälkeen olisi vain valtakamppailua, joka ei sekään ole hyvä asia. Korvaavaa ideaalimallia ei ole tällä hetkellä näkyvissä. On vain liberaalin järjestyksen haastamista.

Jos ihmisoikeuksien ja demokratian tarjoaminen tulkitaan pahaksi kolonialismiksi, niin pitäisikö meidän vaieta Kiinan ihmisoikeusloukkauksista ja käydä heidän kanssaan kauppaa mistään välittämättä?

– Kysymys on hyvä ja hemmetin vaikea, Marko Lehti sanoo.

Hän viittaa englantilaiseen tutkijaan David Chandleriin, jonka mukaan on parempi olla tekemättä mitään, koska kaikki globaalin hallinnan muodot ovat kolonialistisen järjestelmän tuotetta.

– Minun mielestäni se olisi aika julmaa. En hyväksy sitä, koska näen, että maailmassa täytyy olla ideaali rauhasta ja pitää uskoa siihen, että me voimme kulkea kohti rauhallisempaa, väkivallattomampaa, reilumpaa ja tasavertaisempaa maailmanjärjestystä, Lehti sanoo.

Ratkaisuksi Lehti tarjoaa tietoisuutta siitä, että meidän tapamme puhua ihmisoikeuksista eivät ole universaaleja vaan ainoastaan meidän omia normejamme.

– Kiinan kohdalla en tiedä, mikä olisi korvaava normijärjestelmä, mutta ei sekään ole hyvä, jos pelkkä valta ratkaisee.

Teksti: Heikki Laurinolli
Kuva: Jonne Renvall

Contestations of Liberal Order. The West in Crisis? Editors: Lehti, Marko, Pennanen, Henna-Riikka, Jouhki, Jukka (Eds.) Palgrave 2019.


Tapri 50 vuotta