Tutkimus

Journalismin tutkimus avasi tietä digimedian aikaan

Tarinoita Cometista/ Kuva: Anssi Männistö
Vuonna 2009 digitaalisuus oli edennyt mobiilijournalismiin, jota Tampereella opiskeli joukko journalisteja eri puolilta Suomea. He osallistuivat yhteiseen työpajaan visuaalisen journalismin opiskelijoiden kanssa. Kuva: Tarinoita Cometista/ Anssi Männistö
Journalismin kenttä oli kovassa muutoksessa 1990-luvulla, kun sanomalehtien levikit ja mainostulot laskivat eikä internetin vaikutuksia vielä tunnettu. Vuonna 1996 Tampereelle perustettu journalismin tutkimusyksikkö pääsikin seuraamaan läheltä tapahtumaketjua, jota on myöhemmin sanottu digitalisaation ja digimedian ajaksi.

– Nyt 2020-luvulla on hyvä muistaa, että 1990-luvulla tutkimus kulki käytännön edellä uuden viestintäympäristön hahmottamisessa, kirjoittaa journalistiikan dosentti Ari Heinonen.

Heinosen muistot löytyvät tuoreesta julkaisusta nimeltä Tarinoita Cometista, joka kertoo Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen yhteyteen 25 vuotta sitten syntyneestä tutkimusyksiköstä.

Tilaustutkimuksia hoitamaan perustettu yksikkö oli aluksi nimeltään Journalismin tutkimuksen ja kehitystyön yksikkö, josta se lyhentyi Journalismin tutkimusyksiköksi. Viimeiset vuodet nimi on ollut Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus Comet, Tutkimuskeskus Comet tai vain Comet.

Comet-perustajat
Journalismin tutkimuksen ja kehitystyön yksikön perustajia journalismin äärellä. Vasemmalta Heikki Luostarinen, Risto Kunelius, Ari Heinonen, Kaarle Nordenstreng ja Hannu Vanhanen.

Digimurroksen aitiopaikalla

Yksikön alkuaikojen hankkeissa oli Ari Heinosen arvion mukaan useitakin, jotka saattoivat olla avuksi alalle sen hapuillessa digitalisoituvassa maailmassa.

Heinosen mukaan GRAM-projektin koulutukset internetin käytöstä ja ”tietokoneavusteisesta journalismista” antoivat perustietoja kymmenille toimittajille lukuisissa eri mediataloissa. Mansetori-hankkeina tunnetut projektit olivat aikaansa edellä kansalaisviestinnän ja yleisön osallistamisen saralla. Sähköisten lähteiden hakemisto (SäLä) oli Heinosen mukaan edelläkävijä systemaattisen verkkolähteiden käytön omaksumisessa toimittajien keskuudessa.

Esa Sirkkunen muistelee Palstoilta Biteiksi -selvitystä (1996), joka esitteli uusia verkkojournalismin muotoja sanomalehdille. Tutkijat kannustivat sanomalehtiä perustamaan verkkoversioita, jotta lukijasuhde säilyisi yleisön siirtyessä internetin käyttöön.

Sirkkunen pitää nyt jopa huvittavana sitä, että tuolloin esiin nostetut aiheet kuten moderointi, riippumaton verkkojournalismi, hajautetut toimitukset tai vuorovaikutteinen multimediakerronta ovat edelleen, lähes 25 vuoden kuluttua relevantteja tutkimuskohteita.

Miinanpolkijoita lehtitalojen puolesta

Journalismin tutkimusyksikön hankkeissa luotiin ja kokeiltiin toimintamalleja ja konsepteja, joita yritykset voivat sitten soveltaa tai olla soveltamatta.

– Jälkikäteen tarkasteltuna olemme toimineet myös miinanpolkijoina kokeillen riskipitoisia teknologioita ja toimintatapoja yritysten puolesta. Jos kehityshanke menee pieleen niin yritykset säästävät siirtymällä nopeasti hyödyllisempiin kehityskohteisiin. Tämän oivaltaminen oli aikanaan minulle vapauttavaa, sillä projektin hallittu ja hyvin dokumentoitu epäonnistuminen on ainakin lähes yhtä tärkeätä kuin sen onnistuminen, Esa Sirkkunen kirjoittaa.

Monet kriittisempää tutkimusta tehneet kollegat ihmettelivät alkuaikoina,
pitääkö yliopiston alentua yritysmaailman nuoleskeluun. Sirkkunen vastaa kriitikoille, että kriittisen tutkimuksen asemasta tuleekin olla huolissaan mutta
”ei ole lainkaan hassumpaa saada tuntumaa yritysten ongelmiin ja tavoitteisiin
ihan lattiatasolla”.

– Ja maksetaanhan siitä palkkaakin, joka on pätkätutkijalle ihan riittävä kannustin sinänsä. Syntynyttä näkemystä voi sitten käyttää vaikkapa kriittisemmässä tutkimuksessa, jos vaan rahkeet riittävät.

Comet-historiikki
Journalismin tutkimus ei ole vain hengen vaan myös ruumiin kysymys. Cometin seminaaripäivä helmikuussa 2012 alkoi parin tunnin voimaantumisliikunnalla Sorin Sirkuksessa. Tässä yhden osaryhmän lopputyö.

Toimittajat ja tutkijat yhteistyössä edes hetken

Heikki Heikkilä muistelee, että 1990-luvun puolivälin tienoilla mediatalot ja yliopistot olivat molemmat laman runtelemia ja kummankin tulevaisuus vaikutti epävarmalta.

– Tuossa tilanteessa näytti syntyvän ajatus siitä, että sanomalehtien toimitusten ja tiedotusopin laitoksen välillä voisi syntyä jonkinlainen jaettu ajatus yhteisestä edusta. Aiemmin tätä mahdollisuutta lienee epäilty molemmissa suunnissa, mutta nyt huomio kiinnittyi kysymykseksi: Jos tutkijat ja toimittajat alkaisivat yhdessä miettiä keinoja journalismin tulevaisuuden pelastamiseksi, voisivatko
he kenties auttaa toisiaan säilyttämään työpaikkansa?

Vielä vuosituhannen vaihteen tienoilla toimitusten ja tutkijoiden suhteet olivat Heikkilän mukaan varsin läheiset.

– Pahvisiin kierrekansiin painettuja tutkimusraportteja eivät varmaankaan
monet lukeneet, mutta toimituksissa järjestetyt tilaisuudet synnyttivät eläviä ja
molemmille osapuolille opettavaisia keskusteluja. Tutkijoiden saama vastaanotto vaihteli innostuksesta inhoon.

2010-luvulla vapaamuotoisempi keskusteluyhteys toimituksiin alkoi käydä ohuemmaksi. Näköpiirin tuli uusia tutkimusrahoituksen lähteitä ja Journalismin tutkimusyksikön profiili muuntui entistä akateemisemmaksi ja kansainvälisemmäksi.

– Yliopistolla tutkijoiden ja toimittajien etääntyminen on aiheuttanut jonkin verran surua ja itsekritiikkiä. Tutkijat olisivat voineet hoitaa suhteita toimituksiin paljon paremminkin. Samalla toiveet siitä, että historia tekisi heiluriliikkeen takaisin kohti läheisempää vuorovaikutusta, on alkanut vaikuttaa epärealistisemmilta. Tuntuu siltä, että nykyhetkeen verrattuna jopa 1990-luvun laman kuristusotteessa rimpuilleilla toimituksilla oli enemmän aikaa ja kiinnostusta tutkimusta kohtaan, Heikkilä kirjoittaa.

Kiireen tunnun lisääntymisen ohella toimituksissa on kohonnut Heikkilän mielestä myös tietty itseriittoisuus.

– Datajournalismin ja yleisöanalytiikan aikakaudella ne kokevat ehkä itsensä
median ja journalismin parhaiksi asiantuntijoiksi, Heikkilä arvioi.

Journalismikritiikki yksikön käyntikorttina

Journalismikritiikin vuosikirja ja siihen liittyvä seminaari olivat näkyvä osa Journalismin tutkimusyksikön toimintamuotoja, jotka jatkuvat vuoteen 2013 saakka eli noin 15 vuoden ajan.

Heikki Luostarinen ja Esa Sirkkunen kirjoittavat vuosikirjan taustoista. Jakolinjat 1990-luvulla olivat selvät siten, että tamperelainen tiedotustutkimus leimattiin alalla usein ”läpiteoreettiseksi ja vasemmistolaiseksi hapatukseksi, jolla ei ollut juurikaan yhtymäkohtia journalismiin ja sen tekemisen todellisiin ongelmiin”.

– Journalistien oma kritiikki oli puolestaan yliopistotutkimuksen näkökulmasta melko likinäköistä ja usein myös epäanalyyttistä. Niinpä journalismikritiikistä toivottiin foorumia, jossa sekä ”teoria” että ”käytäntö” pääsisivät vuoropuheluun. Samalla ehkä voitaisiin joitain ennakkoluuloja murtaa, Luostarinen ja Sirkkunen kirjoittavat.

Yksikön tavoitteena oli tehdä yhteistyötä ”kentän” kanssa. Journalismikritiikin vuosikirjan ajateltiin toimivan yksikön käyntikorttina ”kentän” suuntaan. Se osoittaisi yksikön pyrkivän lähestymään erityisesti journalismin käytännöllisimpiä kysymyksiä.

– Alalla oli 1990-luvulla myös päätoimittajia ja muita johtavia toimittajia, joiden suhde yliopistoon oli ongelmaton. He tiesivät, että yliopistolta ei kannattanut odottaa ihmeitä, mutta joitakin asioita siellä osattiin. Heillä ei ollut poliittisia ennakkoluuloja, vaan halu tehdä tasaveroista yhteistyötä. Ja yksikkö yritti parhaansa mukaan tehdä itseänsä tykö.

Kritiikille on syntynyt uutta kysyntää Donald Trumpin presidenttikautena, jolloin puheenaiheiksi nousivat valeuutiset ja totuudenjälkeinen aika. Ainakin Yhdysvalloissa on noussut esiin kysymys siitä, millaista olisi tämän päivän vastuullinen, rakentava ja perusteltu journalismikritiikki.

Teksti: Heikki Laurinolli

Tarinoita Cometista

 

Uusimmat uutiset kategoriassa Tutkimus

Uusimmat uutiset