Tutkimus

Ilmastokirjallisuus kasvoi räjähdysmäisesti

Toni Lahtinen/ Kuva: Jonne Renvall
Toni Lahtinen kohtasi kovaa vastustusta, kun hän alkoi tutkia ympäristöaiheista kirjallisuutta 2000-luvun alussa. Nyt aiheen vanhat vastustajatkin tutkivat samaa aihepiiriä.
Tutkija Toni Lahtinen harmittelee, että kirjallisuuden lukutavat ovat köyhtyneet ja todenmukaisuuden vaatimus on ohittamassa fiktiivisyyden.

Ilmastoaiheisen kirjallisuuden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti parinkymmenen viime vuoden aikana. Vuoden 2010 jälkeen Suomessa arvioidaan ilmestyneen lähes sata dystooppista teosta, joista merkittävä osa perustuu ekologisille kauhukuville.

Ilmastofiktion tutkija, dosentti Toni Lahtinen hämmästelee ilmastokirjallisuuteen liittyvää lukutapojen muutosta. Noin 10–15 vuotta sitten Suomessa eli postmoderni ajattelu, jonka mukaan kirjailijat alleviivasivat historiakuvansa fiktiivisyyttä ja torjuivat ajatuksen suorasta todellisuuskuvauksesta. Lahtisen mukaan tuon lyhyen vaiheen jälkeen on menty toiseen suuntaan.

Ilmastoaiheisiin romaaneihin liitetään nyt jälkisanoja, joissa selvitetään tarinan todenmukaisuutta ja painotetaan sen suhdetta todellisuuteen.

– Lukutavat ovat köyhtyneet tai sitten tämä on vain ohimenevä trendi, Lahtinen sanoo.

Tutkijatohtori Toni Lahtinen on ympäristökirjallisuuden tutkimuksen uranuurtaja, joka on toimittanut ensimmäiset suomenkieliset ekokriittiset antologiat vuodesta 2008 alkaen. Hänen vuonna 2013 ilmestynyt väitöskirjansa käsitteli Timo K. Mukan tuotantoa.

Lahtisen nykyinen tutkimushanke Ympäristöriskit, dystopiat ja myytit nykykirjallisuudessa tarkastelee sitä, kuinka ympäristökysymyksistä ja ekokatastrofeista on tullut keskeinen teema kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa (Suomen Akatemia 2017–2020).

Uusi ilmastokirjallisuus nojaa vanhoihin tarinamalleihin

Luonnon ja kulttuurin suhteesta tuli yksi nykykirjallisuuden merkittävimpiä eettisistä kysymyksiä vuosituhannen vaihteessa. Kaunokirjallisuudessa yleistyivät maailmanlaajuisesti ekologiset dystopiat, joissa myös ihminen on yksi uhanalaisista lajeista.

Ilmastokirjallisuus nojaa enimmäkseen vanhoihin tarinamalleihin, sillä niiden kuvauskohde, ilmastokriisin lopputulos, ei ole arjen tasolla vielä nähtävissä.

Vanhoista tarinamalleista ilmastofiktio toistaa usein vedenpaisumus-myyttiä. 1990-luvulla yleinen oli myös Titanikin tarina, jonka juonikuvio uppoamattomasta laivasta matkalla kohti tuhoaan vertautuu ihmiskuntaan matkalla kohti ekokatastrofia.

Usein käytetty vertailukohta ilmastokriisille on ydinpommin aiheuttama maailmanlaajuinen shokki, jota kirjallisuus kuvaa usein uskonnollisen ja raamatullisen ilmestyskirjaretoriikan kautta.

Ensimmäiset ilmastonmuutoskuvaukset ovat Toni Lahtisen mukana olleet aika toiminnallisia tarinoita katastrofeista. Kirjailijat etsivät tuoreita tapoja lähestyä aihetta, mutta mitään erityistä omaa ilmastofiktion estetiikkaa ei ole tunnistettu.
Ilmastokirjallisuutta on verrattu työläiskirjallisuuteen. Lahtinen sanoo, että molemmat ovat tendenssikirjallisuutta siten, että niissä pyritään vaikuttamaan voimakkaasti johonkin yhteiskunnalliseen epäkohtaan.

– Ilmastokirjallisuus on meidän aikamme poliittista kirjallisuutta, jolla on korostunut tarkoitusperä vaikuttaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen eikä pelkästään lumota lukija jollakin taitavalla kirjallisella tavalla.

Kirjallisuuden vaikutus arvaamaton

Tietoisuus ilmastokriisin uhasta läpäisi koko suomalaisen yhteiskunnan viimeistään viime syksynä, jolloin kansainvälinen ilmastopaneeli julkaisi uuden raporttinsa.

Toni Lahtisen mukaan on vaikea vastata siihen, mikä rooli kirjallisuudella on ollut ilmastotietoisuuden levittämisessä. Hän arvioi, että jotakin vaikutusta täytyy olla sillä, että samat tarinamallit läpäisevät koko kulttuuriteollisuuden kirjallisuudesta elokuviin ja tietokonepeleihin saakka. Vaikutustutkimusten mukaan lukeminen vaikuttaa, mutta sen vaikutus on hyvin lyhytaikainen.

– Ihminen voi mennä katsomaan katastrofielokuvan, jossa ilmastonmuutos räjäyttää koko maapallon. Hän tulee elokuvista ulos ja ajattelee, että nytpä siistin elämäntapojani, mutta se haihtuu nopeasti. Lukututkimukset osoittavat, että ihminen ei yleensä radikaalisti muuta ajatteluaan kirjallisuuden kautta. Kirjallisuus voi päinvastoin vahvistaa aiempaa ajatusmaailmaa mutta ei välttämättä muuta sitä.

Kirjallisuuden vaikutukset voivat Lahtisen mukaan olla ennalta arvaamattomia. Nuorten dystopiaromaanien on havaittu aiheuttaneen jopa sen, että kirjan luettuaan nuoret suhtautuivat poliittiseen väkivaltaan myönteisemmin kuin aiemmin.

– Voidaan kirjoittaa hyvinkin opettavaisessa sävyssä esimerkiksi ympäristötuhoa kuvaava kirja, jonka vaikutus onkin tällainen yllättävä.

Kirjallisuuden historiasta tunnetaan klassisena esimerkkinä Yrjö Kokon Laulujoutsen-teos, joka pelasti kokonaisen eläinlajin tuholta. Yksittäinen teksti voi saada näinkin voimakasta vastakaikua jollakin tietyllä hetkellä. Lahtinen sanoo kuitenkin, että lopputulos on arvoitus, joka riippuu monenlaisista yhteiskunnallisista ja historiallisista tekijöistä.

– Meidän tietoisuutemme kasvaa koko ajan näistä ilmasto-ongelmista, mutta se ei korreloi meidän toimiemme kanssa. Ei se todellakaan mene niin yksinkertaisesti, että kirjoitamme valaisevan kuvauksen ihmiskunnan rappeutuvista toimintatavoista ja uskottelemme, että tämän on nyt loputtava.

Ilmastonmuutoksen taikasanalla tutkimusrahaa

Vastustus ympäristöaiheista kirjallisuudentutkimusta kohtaan oli Tampereen yliopistossa kova vielä 2000-luvun alussa, kun Toni Lahtinen aloitti ekokriittisen tutkimustyönsä.

Lahtinen hämmästelee sitä, että tuuli on kääntynyt nopeasti niin, että aiheen vastustajat ovat nyt alkaneet itsekin tutkia tätä samaa aihepiiriä.

– Kun rahoituskilpailu kiristyy, niin ihmiset käyttävät hakemuksissaan yhä enemmän niitä taikasanoja, joilla saa rahaa helposti. Minulla on hyvin kyyninen kuva akateemisesta väestä. Pääosin he välittävät vain itsestään ja omasta ansioluettelostaan. He tekevät hakemuksia näistä aiheista ja lentelevät ympäri maailmaa pölisemässä niistä.

Lahtinen arvostelee suomalaistutkijoiden tapaa kopioida kansainvälisiä malleja.

– Täällä katsotaan ensin, mitä muualla tehdään ja heitellään sitten samat taikasanat esiin. Suomalaiset voisivat tehdä joskus jotakin omaperäisempää sekä tutkimuksessa että muissakin asioissa.

Tulisiko Tampereelle Suomen ensimmäinen lennoton yliopisto?

Kirjallisuudentutkija Toni Lahtinen ehdottaa, että Tampereen uusi yliopisto ryhtyisi ilmastonmuutoksen torjumisen nimissä Suomen ensimmäiseksi lennottomaksi yliopistoksi.

– Kaikki konfamatkat pois. Nythän patsastellaan sillä, että on niin edistyksellistä konferenssiteknologiaa, että voidaan pitää virtuaalisia kokoontumisia. Lennoton yliopisto olisi hyvä idea, jolla pystyisi profiloitumaan, Lahtinen sanoo.

Monet tutkijat nauttivat ulkomaan konferenssimatkoista, sillä ne ovat työn harvoja etuja. Kansainväliseen konferenssiin osallistumien näyttää lisäksi hyvältä ansioluettelossa.

– Kaikki kansainvälisyyteen viittaava on nykyään hienoa, vaikka sen todellinen arvo olisi kuinka mitätöntä, Lahtinen kuittaa.

Teksti: Heikki Laurinolli
Kuva: Jonne Renvall