Tutkimus

Emeritusprofessori ehdottaa digiministeriä vanhusten avuksi

Briitta Koskiaho/ Kuva: Erkki Karén
Briitta Koskiaho yllättyi siitä, että tutkimushankkeessa pelätyt ennakko-oletukset täyttyivät aivan liiankin hyvin. Jopa koulutetut kansalaistutkijat olivat avuttomia yhteiskunnan digimuutosten edessä.
Briitta Koskiahon tutkimushanke etsi ratkaisukeinoja digisyrjäytymiseen, joka uhkaa jo puolta suomalaisista.

Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Briitta Koskiaho ehdottaa digiauttamiskeskuksia, digibusseja ja digiministeriä keinoiksi helpottaa vanhojen ihmisten arkiasioiden hoitoa.

Ehdotukset nousivat esiin Koskiahon tutkimushankkeessa nimeltä Ihan pihalla?, jonka aiheena olivat vanhat ihmiset digitaalisen maailman myllerryksessä. Mukana tutkimushankkeessa oli 14 koulutettua, yli 75-vuotiasta ns. kansalaistutkijaa Uudeltamaalta, Pirkanmaalta ja Pohjois-Pohjanmaalta.

Tutkimushankkeen lähtökohtana oli digitaaliseen murrokseen liittyvä syrjäytymisongelma, joka uhkaa vanhojen ihmisten lisäksi myös osaa nuorista, maahanmuuttajista ja vammaisista. Tutkimuksessa esitetyn arvion mukaan puolella suomalaisista on esteitä käyttää sähköisiä palveluita.

Digiministeri hallitukseen ja digibussi kylästä kylään

Tutkimushanke ehdottaa digiministeriä yhdistämään eri hallinnonaloja toisiinsa. Nykyisin edes terveydenhuollon yksiköt eivät kykene välittämään potilastietoja toisilleen, vaikka ongelma on ollut tiedossa jo pitkään. Tutkijat pitävät tilannetta jopa irvokkaana niiden kannalta, jotka eivät sairauden vuoksi voi huolehtia potilastietojensa siirtymisestä organisaatiosta toiseen.

Tutkijat ehdottavat koulutettua ja lisensioitua asioiden ajajakuntaa, eräänlaisia senioriluotseja, joilla olisi yhteiskuntatieteellinen peruskoulutus. Heillä olisi ymmärrys ja tieto vanhuudesta, vammaisuudesta ja toiseudesta mutta myös tietämys julkisista ja kaupallisista palveluista sekä oikeudellisista säädöksistä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön tietämystä tulisi tutkijoiden mielestä laventaa koskemaan koko yhteiskuntapolitiikkaa. Työntekijöiden pitäisi pystyä toimimaan luontevasti ensiavun antajina myös niissä tilanteissa, joissa asiakas tai potilas tarvitsee apua selvitäkseen kansalaisvelvoitteistaan.

Kuntien ja kaupunkien keskustoihin tulisi perustaa digiauttamiskeskuksia, jotka kokoaisivat yhteen nykyiset neuvonta- ja opastuspisteet sekä digineuvonnan. Maaseudun lähikauppoja on ideoitu tällaisiksi moniapupisteiksi. Kylästä kylään voisi kiertää digiauttamisbusseja, jotka toimisivat julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyönä.

Ennakko-oletukset täyttyivät piinallisesti

Briitta Koskiaho kirjoittaa tutkimusprojektin loppuarviossa, että pelätyt ennakko-oletukset täyttyivät aivan liiankin hyvin. Sosiaalipolitiikan tutkijan kannalta se tuntui ”jopa piinalliselta”.

– Kansalaistutkijat olivat kaikki enemmän tai vähemmän avuttomia yhteiskunnan muutosten edessä asioidensa hoitamisessa. Erityisesti pääkaupunkiseudulla taistelu kotipalvelun byrokratian kanssa kustannuksista ja niiden oikein laskemisesta oli piinallista luettavaa vanhojen sairaiden ja vanhojen omaishoitajien kohdalla, Koskiaho kirjoittaa.

Digitaidoiltaan heikoimmat eivät selviä pankkiasioista. Vaikeinta on asiointi suurten pankkien kanssa.

Monet vanhoista ihmisistä olettavat, että viranomaisten kanssa voi yhä asioida henkilökohtaisten tapaamisten muodossa. Näidenkin yhteyksien siirtyminen digitaalisiksi ahdistaa monia.

Ruotsinkieliset pärjäävät omassa kielikuplassaan

Parhaiten näyttivät selviävän ruotsinkieliset uusmaalaiset, jotka asuivat pienessä kaupungissa tuttujen ihmisten ja organisaatioiden keskellä. Erityisesti kolmannen sektorin aistivammaisia palvelevat järjestöt tekivät työnsä kiitettävästi.

Asiat toimivat omassa eristetyssä kuplassa, mutta sen ulkopuolella odotti suuri ja kylmä maailma. Ruotsinkieliset välttelivät suomenkielisisä palveluja ja kokivat turvattomuutta pääkaupunkiseudun sairaaloissa.

Koskiaho kysyy, miten selviydytään maahanmuuttajien kasvavien joukkojen kanssa tulevaisuudessa, kun jo toinen kotimainen kieli tuottaa vaikeuksia. Maahanmuuttajat ovat sopeutuneet suomalaiseen elämänmenoon yleensä mutkattomammin ruotsinkielisillä vähemmistökulttuurin paikkakunnilla kuin valtakulttuurin alueilla.

Eri vanhusryhmien valmiudet kohdata uudenlainen digimaailma ovat hyvin erilaiset. Osa on pelottavan kaukana normikansalaisen valmiustasosta. Osa kieltää koko ongelman.

Myös koulutetut ihmiset syrjäytyvät

Briitta Koskiaho pitää yllättävänä sitä, että myös koulutetut ihmiset joutuvat vanhetessaan syrjään kehityksestä ja välineistä auttaa itse itseään. Toiset ponnistelevat kiivaasti tätä toiseusprosessia vastaan, toiset ovat jo sopeutuneet siihen.

Yllättävänä Koskiaho pitää myös sitä, miten ulkolähtöisenä julkisen sektorin hankemaailma on pysynyt. Se ei liikauta juurikaan kansalaisia. Hankkeet jäävät edelleen byrokraattisiksi ja organisaatiokeskeisiksi eivätkä ne ole asiakaslähtöisiä.

Asioiden ajaminen näyttää Koskiahon arvion mukaan vaikeutuvan koko ajan sitä mukaa, mitä pidemmälle erityisesti julkisen sektorin digitalisaatio etenee koskemaan myös niitä ryhmiä, jotka ovat digikehityksestä kaukana.

Valtion tavoitteena on, että kaikki julkiset palvelut siirtyvät parin vuoden sisällä pääsääntöisesti digitalisiksi mobiilipalveluiksi. EU:n direktiivimuutoksen vuoksi pankkipalveluiden maksuliikenne siirtyy mobiilipalveluihin jo 2019 ilman, että muutoksiin olisi erityisesti varauduttu heikoimmin digikehityksen muutoksiin sopeutuvien kannalta.

Teknologiaa ei kehitetä vanhojen ehdoilla

Kieliongelma hidastaa suomalaista digivälinekehitystä. Suomi on taloudellisesti liian suppea kielialue, jotta muualla kasvava puheentunnistus etenisi myös niiden palveluihin, joilla on vaikeuksia sopeutua digimuutokseen.

Puheen käyttö digiyhteyksissä esimerkiksi maksupalveluissa toisi suuren helpotuksen digimaailmasta syrjäytyneille. Briitta Koskiaho kirjoittaa, että kehitys näyttää kuitenkin kulkevan aivan toiseen suuntaan. Toisaalta kehitetään kalliita laitteita erityisvammaisille, toisaalta tehdään nuorten tietotekniikkainsinöörien kokemusmaailmaan soveltuvia uudistuksia.

– Vasta paljon myöhemmin tulevat ne sovellukset, jotka eivät vaadi nuoren ihmisen näppäryyttä, mukautuvuutta tai taitoja ja jotka soveltuvat kansalaistutkijoiden tapaisille vanhoille ihmisille, Koskiaho kirjoittaa.

Vanhojen ihmisten intressit eivät ole teknisen kehittämispolitiikan kärjessä, vaikka valtion digipolitiikan asiakirjoissa korostetaankin digipalveluiden soveltuvuutta kaikelle kansalle.

Koskiaho ehdottaa, että nuorten kehittäjien rinnalle pitäisi saada kaikkien ryhmien edustajia sekä teknisiksi kehittäjiksi että keksintöjen testaajiksi. Yllättävänä tuloksena hän pitää sitä, että todellinen kansanvaltaistaminen näyttää olevan yhä toissijaisessa asemassa teknisissä innovaatioissa.

Teksti: Heikki Laurinolli
Kuva: Erkki Karén

Ihan pihalla? Vanhat ihmiset digitaalisen maailman myllerryksessä: neuvonnan, ohjauksen ja asioiden ajamisen järjestäminen. Toim. Briitta Koskiaho ja Erja Saarinen. SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry 2019.