Tutkimus

Brittiparlamentti oli nykyistä kansanvälisempi 200 vuotta sitten

Pertti Alasuutari/ Kuva: Jonne Renvall
Akatemiaprofessori Pertti Alasuutari on tutkinut eri maiden parlamenttien keskustelukulttuuria ja tapoja viitata toisiin maihin. Kuva: Jonne Renvall
Brexit-väittelyistään kansainvälistä huomiota saanut Britannian parlamentti oli nykyistä kansainvälisempi jo 200 vuotta sitten.

Akatemiaprofessori Pertti Alasuutarin johtaman tutkimuksen mukaan Britannian parlamenttiedustajat viittasivat muihin maihin esimerkkeinä useammin 1800-luvun alussa kuin koskaan myöhemmin. 1950-luvulta alkaen ryhdyttiin muiden maiden esimerkin sijaan puhumaan malleista, joita muualla on otettu käyttöön tai joita kansainväliset järjestöt suosittelevat. Toisiin maihin viittaaminen brittiparlamentissa ei ole kuitenkaan koskaan yltänyt 1800-luvun alun tasolle.

– Brittipolitiikassa näkyi 1800-luvulla enemmän riippuvaisuus muusta maailmasta ja halu ottaa muilta vaikutteita kuin nykyisin, arvioivat artikkelin kirjoittajat, joihin kuuluvat Alasuutarin lisäksi tutkijatohtori Marjaana Rautalin ja professori Jukka Tyrkkö Linnaeus-yliopistosta Ruotsista.

Tutkimuksen tulokset julkaistiin European Journal of Sociology -lehdessä joulukuussa 2018.

Tutkimusaineistossa miljardeja sanoja

Tutkimuksen aineistona oli poikkeuksellisen laaja Historic Hansard -korpus, joka sisältää kaikki tallenteet Britannian parlamentin ylä- ja alahuoneen keskusteluista vuodesta 1803 vuoteen 2005.

Kahden vuosisadan aikana brittiparlamentissa ehti esiintyä 40 000 puhujaa. Aineistoon kuuluu 7,6 miljoonaa puhetta, jotka sisältävät 1,6 miljardia yksittäistä sanaa.

Korpuksen on konnut Glasgow’n yliopisto brittiparlamentin virallisista raporteista. Tutkijat korostavat artikkelissaan, että korpus ei ole otos mistään joukosta vaan se sisältää käytännössä kaiken, mitä kyseisessä parlamentissa on sanottu tai kirjoitettu.

Alasuutarin tutkimusryhmä käytti myös muita aineistoja voidakseen arvioida, olivatko Hansard-korpuksen tuottamat tulokset ominaisia vain Britannialle vai oliko kysymys kansainvälisistä trendeistä.

Toisena tutkimusmateriaalina oli Google Ngram Viewer -tietokanta, josta koottu korpus sisältää 5 miljoona kirjaa ja noin 500 miljardia sanaa. Käytössä oli lisäksi Historical American English -korpus, johon kuuluu noin 450 miljoonaa sanaa vuosilta 1820–2000.

Alahuone-kombo

Vasemmalla Britannian alahuone vuonna 1833 taitelija George Hayterin tulkintana. Oikealla alahuone keskustelee Brexitistä lokakuussa 2019. Kuvat: Wikimedia Commons

Ranska ja Irlanti viittausten kärjessä

Brittiparlamentissa esitetyt viittaukset muihin maihin saavuttivat määrällisen huippunsa vuonna 1803.

Ranska oli pitkään eniten viitattu ulkomaa, jonka tilalle tuli pian Irlanti. Myöhemmin 1800-luvun lopulla kärkeen nousivat Intia ja Saksa. Viittaukset Intiaan olivat yleisiä aina 1940-luvulle saakka, koska Intia oli Britannian alusmaa vuoteen 1947. Viittaukset Yhdysvaltoihin ja Kanadaan lisääntyivät 1800-luvun mittaan.

Viittausten määrä ulkovaltioihin romahti 1900-luvun taitteessa. 1950-luvulla yleistyi tapa puhua ulkomaista erilaisten mallien muodossa, mutta viittaukset muihin maihin eivät yltäneet enää 1800-luvun huipputasolle.

Viittaukset kansainvälisiin malleihin kokivat pienen nousukauden jo 1850-luvun puolivälissä, kun parlamentti keskusteli massakoulutuksesta ja Britannian alusmaihin kuten Australiaan sovellettavasta perustuslaista.

Malli-konsepti levisi luonnontieteistä

Globaalit toimintamallit politiikan työkaluina eivät olleet vain brittiläinen ilmiö. Tutkimushankkeen kahden muun aineistolähteen perustella näyttää siltä, että kansainvälisiin malleihin turvauduttiin ahkerasti myös muualla maailmassa. Mallia vastaavaa termiä käytettiin politiikan apuna 1950-luvulta alkaen useammin Saksassa ja Espanjassa kuin Britanniassa, Ranskassa ja Venäjällä.

Luonnontieteistä peräisin oleva malli (model) tarkoittaa yleiskielessä ja poliittisessa retoriikassa kuvausta siitä, miten tietty toimintatapa tuottaa tietynlaisen lopputuloksen.

Mallin käsite koki muodonuutoksen matkallaan luonnontieteistä politiikan valmistusohjeeksi. Luonnontieteilijät, erityisesti fyysikot omaksuivat 1900-luvulla uuden tavan ymmärtää ja selittää tutkimuskohteitaan etsiessään samankaltaisuuksia.

Käsitys mallista yleistyi ensin matemaattisena systeeminä, joka pelkistää todellisuuden olennaisiin komponentteihin ja jäljittelee luontoa. Hyvä esimerkki tästä on 1950-luvulla levinnyt John Maynard Keynesin makroekonominen malli.

Seuraava käänne oli idea paikallisesta politiikasta vientituotteena. Syntyi ajatus siitä, että paikallisen sosioekonomisen systeemin sisältävä malli kelpaisi reseptiksi kenelle hyvänsä, joka haluaa kopioida saman menestyksen. Tämä avasi 1950-luvulla markkinat politiikkamalleille. Kansallisten instituutioiden toimintaa ja politiikkavaihtoehtoja alettiin nimittää malleiksi. Sosiologit alkoivat puhua hyvinvointivaltion mallista. Myöhemmin puhuttiin uusliberaalista mallista.

Mallipuhe johtaa yhdenmukaistumiseen

Ajatus poliittisesta päätöksenteosta valintana erilaisten kansainvälisten mallien ja hyvien käytäntöjen välillä alkoi johtaa globaaliin yhdenmukaistumiseen.

– Tällainen teknisen tai teknokraattisen kielen käyttö poliittisessa retoriikassa sisältää lupauksen, että poliittinen päätöksenteko on hyvin tutkittua, näyttöön perustuvaa, suunnitelmallista ja kansakunnan etua palvelevaa. Tässä mielessä se näyttää epäpolitisoivan politiikan teknisiksi kysymyksiksi, jotka perustuvat valittavissa oleviin malleihin ja käytäntöihin, tutkijat kirjoittavat.

Päätöksenteko ei ole tutkijoiden mukaan muuttunut mallipuheen seurauksena yhtään enempää näyttöön perustuvaksi. Sen sijaan päätökset voivat perustua kyseenalaisiin oletuksiin malleista ja niiden siirrettävyydestä. Poliitikot voivat heittää myös epäilyksiä asiantuntijatietoa kohtaan esittämällä vaihtoehtoisia faktoja aikana, jolloin totuudesta on tullut politiikan keskeinen taistelukenttä.

Muodollisia puheita, muokattua perinnettä

Professori Pertti Alasuutari on analysoinut eri maiden parlamenttien puhetapoja vuonna 2016 ilmestyneessä tutkimuksessaan The synchronization of national policies: etnography of the global tribe of moderns.

Analyysin kohteina olivat Australia, Kanada, Trinidad ja Tobago, Uganda, Yhdistyneet kuningaskunnat ja Yhdysvallat.

Analyysin mukaan parlamentit esiintyvät mielellään tehokkaina päätöksentekokoneina, mutta niissä pidettävät puheet ovat muodollisia ja perinteisiä kaavoja noudattavia.

Erityisesti brittiparlamentissa käytetään muodollista kieltä, vaikka keskustelu ei olisi sisällöltään muodollista eikä pitäytyisi tiukasti käsittelevänä olevaan aiheeseen.

Edustajakollegat eivät puhuttele toisiaan etu- tai sukunimillä. Sen sijaan he ovat toisilleen virallisesti ”Honorary Gentleman” tai ”Honorary Lady” (Kunnioitettava herra tai rouva) tai vaalipiirinsä edustajia kuten ”My honorary Friend the Member for Eddisbury”.

Samaan tapaan myös Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa on tapana kutsua kollegaa vaalipiirinsä edustajaksi. Tämä korostaa ajatusta parlamentista kansallisena tapahtumapaikkana, joka tuo esiin maan eri alueiden äänet.

Alasuutarin mukaan tällä tavalla kansakunta esitetään erityisenä yhteisönä, joka ei ole mikä hyvänsä poliittisen keskustelun foorumi. Muodollisuudella ja virallisuudella halutaan korostaa sitä, että kansallinen parlamentti on vanha instituutio, jolla on pitkät ja ehkä hieman vanhanaikaiset perinteensä.

Parlamenttien tuottamissa asiakirjoissa on nähty paljon vaivaa sen korostamiseksi, että parlamentilla ja kansakunnalla on juuret syvällä menneisyydessä. Alasuutari huomauttaa, että erityisyyden korostuksesta huolimatta asiakirjat näyttävät hyvin samankaltaisilta eri maissa. Perinteitä korostavien maiden historia ei useinkaan ole kovin pitkä, ja asiakirjojen ulkoasukin on usein muunnelma toisista vanhoista asiakirjoista.

Yhdysvaltoja kiinnostaa eniten Yhdysvallat

Yhdysvaltain poliitikot osoittavat puheissaan vain vaatimatonta kiinnostusta kansainvälistä yhteisöä ja muita maita kohtaan. Pertti Alasuutarin tutkimuksen mukaan yhtenä syynä on eristäytymispolitiikan eli isolationalismin perinne.

Halu pysyä erossa muun maailman konflikteista näkyy Yhdysvaltain kongressin keskusteluissa patrioottisena sävynä. Väittelyä osallistumisesta Jugoslavian hajoamissotiin ja Lähi-idän konflikteihin on käyty usein isänmaallisessa hengessä.

Irakin sotaan lähtemistä vuonna 2003 perusteltiin kansakunnan ainutlaatuisuudella, joka velvoittaa Yhdysvallat auttamaan muita maita niiden taistelussa vapauden ja demokratian puolesta.

Yhdysvaltain poliittinen keskustelu sisältää hyvin vähän viittauksia maan rajojen ulkopuolella toteutettuihin politiikkakäytäntöihin. Alasuutari arvioi, että osittain tämä johtuu liittovaltiojärjestelmästä ja poikkeavasta tavasta rakentaa valtion vuosibudjettia, johon on vaikea löytää vertailutietoa muualta maailmasta.

Yhdysvaltain kongressissa viitataan muita länsimaita vähemmän tieteelliseen tutkimustietoon, mutta Alasuutari pitää eroa marginaalisena. Eroa on kuitenkin siinä, millaista tutkimustietoa käytetään. Amerikkalaispoliitikot viittaavat usein vain omaa maata koskevaan tutkimustietoon, kun muualla maailmassa poliitikot käyttävät mielellään vertailutietoa eri maiden käytännöistä.

Alasuutari huomauttaa, että Yhdysvallat on suuri maa ja taloudellinen sekä sotilaallinen imperiumi, jolle ei ole itsestään selvää haastajaa tai toista samankaltaista maata, johon se voisi verrata itseään. Esimerkiksi Pohjoismaissa tilanne on kokonaan toinen, kun maat ovat lähes samankokoisia ja siksi verrattavissa keskenään.

Teksti: Heikki Laurinolli

Pertti Alasuutari, Marjaana Rautalin, Jukka Tyrkkö: The Rise of the Idea of Model in Policymaking: The case of the British parliament, 1803-2005.


Pertti Alasuutari: The Synchronization of National Policies: Ethnography of the Global Tribe of Moderns. Routledge 2016.