Arjen teotkin auttavat surussa
Muistamisessa suomalaiset luottavat perinteisiin. Haudoilla käydään edelleen ahkerasti kynttilöin, vaikka virtuaaliset hautausmaat valaisevat verkossa. Varsinaisista uutuuksista Suomeen ovat rantautuneet yhteisöllisen surun tavat, kuuluisuuksien esimerkistä, ja ne näkyvät esimerkiksi yhteisöjen reaktioissa nuorten onnettomuuksiin.
— Ei ole oikeaa tapaa surra, onneksi ei ole. Jokainen suree omalla tavallaan, sanoo Tampereen yliopiston tutkija, dosentti Anna Liisa Aho.
Kun yksi palaa nopeasti työelämään saadakseen päivisin muuta ajateltavaa, toinen vaalii muistoja pidempään arkisin.
Palkallista surulomaa ei suomalaisessa työelämässä tunneta. Aho muistuttaa, että vastaava arjessa pysyttäytyminen on vielä selvemmin esillä läheisen saattohoidossa. Sitä voitaisiin järjestää enemmän kotona virallisen tukijärjestelmän avulla. Tuetun saattohoitovapaan puute vaikuttaa Ahon mukaan osaltaan siihen, että suomalainen kuolee useimmiten laitoksessa, jossa hoitohenkilökunta saattaa hänet viimeiselle matkalle.
— Yhteiskunta kertoo näin meille voimakkaasti, että läheisenkin kuoleman jälkeen on palattava työhön mahdollisimman pian, ilman suruaikoja. Jopa oman lapsen kuolema pitäisi jättää pian taka-alalle.
Tutkijat ovat tunnistaneet ongelmia sosiaalisissa suhteissa surevia kohtaan. Tunteiden ilmaisussa suomalainen on Ahon mielestä todella hillitty ja hiljainen. Joku voi ajatella lohduttavansa vihjaamalla uudesta puolisosta, jonka leski kyllä pian löytää. Silloin vähätellään karkeasti toisen surua.
— Itkevän lohduttaminen näin osoittaa, ettei oikein kestetä toisen pahaa oloa. Surevalle ei anneta tilaa ja mahdollisuutta surra, esittää julkisesti tunteitaan, mikä voi kestää pitkäänkin.
— Pitkään muistoja säilyttävälle saatetaan sanoa, etkö sinä vieläkään ole päässyt asiasta yli. Me tutkijat korostamme, että suru on elämänmittainen matka – se vain muuttaa muotoaan ajan myötä.
Jokainen voi tukea surevaa arjessa
Lesken saattoi joskus tunnistaa suruvaatteista. Kuolema oli maaseutuyhteiskunnassa läsnä, kun kuoleva saateltiin kotona ja lapsikuolleisuus oli korkeaa. Nykyään ei välttämättä näe päälle päin, vaikka ihminen olisi juuri kokenut järkytyksen menettämällä lapsensa.
Anna Liisa Aho uskoo, että Ukrainan sota palauttaa ainakin vanhemmalle polvelle mieliin sotakuoleman luonteen. Traumatisoituneiden ihmisten tukemiseen tarvitaan kielimuurin vuoksi myös tulkkeja. Surevaa voi silti kuka tahansa lohduttaa ilman ammattipätevyyttä.
— Surevien tukeminen on monesti konkreettista tukea. Ei niin kaunista sanaa ole keksitty, jolla surun voisi ottaa pois tai kuoleman tehdä tekemättömäksi. Surevan tukemiseen ei tarvita psykiatrin koulutusta, vaan kuka tahansa voi toimia tukena.
Perustarpeista huolehtiminen kuten ruuanlaitto ja puhtaus ovat asioita, joita jokainen voi surevan hyväksi tehdä. Viisaita sanoja ei tarvitse väkisin keksiä, sillä pelkkä kuuntelu riittää.
Kuolemankulttuuria leimaa edelleen pelko
Läheisensä menettänyt törmää vuodenkierrossa niin sanottuihin surunmuistuttajiin. Ylioppilaspäivä voi olla yhtä hankala kuin lapsen kuolinpäivä, sillä katsoessaan valkolakkisten joukkoa menetyksen kokenut ihminen väistämättä huomaa, että yksi puuttuu joukosta.
— Kuolema on edelleen Suomessa todella vaikea keskustelunaihe. Se on jopa pelottava ihmisille, joiden lähelle kuolemaa ei ole sattunut ja jotka eivät ole sitä joutuneet ajatella.
Vuosittain järjestettävän Surukonferenssin tavoitteena on lisätä tietoutta surusta ja surevan tukemisesta sekä tuoda esille suomalaista kuolemaan liittyvää tutkimustietoa. Konferenssi kokoaa yhteen surevia kohtaavia ammattilaisia, tutkijoita ja opiskelijoita. Konferenssin ainutlaatuisuus näkyy painotuksessa kokemusasiantuntijuuteen, kun mukana on itse menetyksen kokeneita ihmisiä eri puolelta Suomea.
Tänä vuonna Surukonferenssin teemana on äkkikuolema. Äkkikuolemalla tarkoitetaan mm. menehtymistä henkirikoksen, tapaturman tai itsemurhan kautta, kohtukuolemia tai vaikka koronakuolemia.
Teksti: Mikko Korhonen
Lue myös:
Surututkija: Nykyihminen ei tiedä, mitä tehdä läheisen kuollessa
Surukonferenssi Tampereella 21.–22.4.2022.
Konferenssin ohjelma
