Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Jari Aro
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Tampereen yliopistossa
Alustus! Uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö
Luonnontieteellä ja uskonnoilla on ihmisten ajattelussa tärkeä asema siksi, että molemmat tarjoavat maailmankuvalle keskeisiä aineksia.
Syksyllä 2011 julkaistiin suomeksi Jerry A. Coynen kirja Miksi evoluutio on totta. Teos puolustaa näkemystä, että evoluutio on tosiasia ja samalla se vastustaa luomisoppia. Aamulehti julkaisi kirjasta tuoreeltaan arvion sekä näyttävän Coynen haastattelun joka oli otsikoitu Uskonto on paras itsensä huijaamisen tapa.
Itse arvelin, ettei Suomessa olisi suuremmin tarvetta kirjalle, jossa rakennetaan vahvaa vastakkainasettelua luonnontieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan välille. Eihän meillä ole Yhdysvaltojen tapaan sellaista voimakasta uskonnollista liikettä, joka aktiivisesti kyseenalaistaisi evoluutioteorian pätevyyden ja ajaisi luomisoppiin perustuvaa biologian opetusta kouluihin. Enemmistö suomalaisista pitää evoluutioteoriaa pätevänä kuvauksena elämän kehittymisestä.
Coynen haastattelu kuitenkin synnytti tavanomaista laajemman keskustelun Aamulehden nettisivuilla. Kymmenessä päivässä julkaistiin yli 700 kommenttia, puolesta ja vastaan. Nettikeskusteluille tyypilliseen tapaan puheenaihe rönsyili lähtökohtana olleista väitteistä koskemaan monenlaisia uskontoon, tieteeseen ja maailmankatsomuksiin kuuluvia asioita. Mutta toisin kuin nettikeskusteluissa yleensä, monet puheenvuorot olivat varsin pitkiä, hyvin jäsenneltyjä ja vakavalla mielellä laadittuja.
Kuva: Konsta Leppänen
Luonnontieteellä ja uskonnoilla on ihmisten ajattelussa tärkeä asema siksi, että molemmat tarjoavat maailmankuvalle keskeisiä aineksia. Ne molemmat pyrkivät vastaamaan kysymyksiin siitä, millainen maailma perimmiltään on, mistä se on syntynyt, mikä on ihmisen asema maailmankaikkeudessa, mitä elämä on jne. Nykyajan luonnontiede ja nykyajan maailmanuskonnot näyttävät antavan näihin kysymyksiin vastakkaisia ja toisensa poissulkevia vastauksia. Varsin pitkälle keskustelua käydään kiistelemällä siitä, onko jumalaa olemassa ja kykeneekö luonnontiede selittämään kaikkia ilmiöitä ja onko olemassa asioita joita ei voida tieteen menetelmien avulla selittää.
Sosiaalitieteilijän näkökulmasta uskonnossa on kysymys sosiaalisesta ilmiöstä. Tarkastellaanpa mitä tahansa ihmisyhteisöä missä tahansa ja minä tahansa historian hetkenä, sieltä hyvin suurella todennäköisyydellä löytyy uskonnollista käyttäytymistä, uskonnon harjoittamista ja tuonpuoleista maailmaa koskevia uskomuksia. Ihmiskunta on kehityksensä kuluessa tuottanut paljon vaihtelua uskontojen suhteen, mikä näkyy siinä että eri kulttuureissa on mitä erilaisimpia käsityksiä jumalista ja varsin erilaisia tapoja harjoittaa uskontoja.
Sosiaalitieteen näkökulmasta uskonto on yhteiskunnallinen instituutio siinä kuin perhe, valtio, raha, markkinat, sodankäynti ja tiedekin. Sosiaalitiede ja uskonnot eroavat toisistaan siinä, että sosiaalitiede ei tarvitse jumalaa selittämään ihmisten uskonnollisuutta, sillä käsitykset jumalasta ja uskonto ovat ihmisten yhteisöllisesti muodostamia ja ylläpitämiä asioita. Sosiaalitiede ja luonnontiede taas eroavat toisistaan tämän kysymyksen suhteen siinä, että sosiaalitieteellä on luonnontiedettä viisaampia vastauksia siihen, miksi ihmiset ovat uskonnollisia.
Nähdäkseni tätä sosiaalitieteellistä näkökantaa ei ole tuotu kovinkaan näkyvästi esille julkisessa keskustelussa. Kiistelyä ovat hallinneet lähinnä luonnontieteellisen maailmakuvan ja uskonnollisen maailmankuvan edustajat omine väitteineen ja perusteluineen. Meillä sosiaalitieteilijöillä olisi siis kiistan osapuolille sellainen uutinen kerrottavaksi, että tietyllä tavalla heidän kiistelynsä on tarpeetonta. Me nimittäin kykenemme omalla tavallamme selittämään, miten sekä tiede että uskonto ovat uskomusjärjestelminä yhteiskunnallisesti ehdollisia ja yhteiskunnallisesti kehittyneitä.
Tosin pahoin pelkään, ettei tämä sosiaalitieteen ilosanoma kykene lopettamaan tiedeuskovaisten ja jumaluskovaisten kiistaa. Niin vahvasti asemiinsa kaivautuneita molemmat ovat ja niin merkityksellisistä kysymyksistä kummankin osapuolen identiteetin kannalta kiistassa lienee kysymys. Muuten on vaikea ymmärtää sitä kiihkoa, jolla asiasta keskustellaan.
Tosin pahoin pelkään, ettei tämä sosiaalitieteen ilosanoma kykene lopettamaan tiedeuskovaisten ja jumaluskovaisten kiistaa. Niin vahvasti asemiinsa kaivautuneita molemmat ovat ja niin merkityksellisistä kysymyksistä kummankin osapuolen identiteetin kannalta kiistassa lienee kysymys. Muuten on vaikea ymmärtää sitä kiihkoa, jolla asiasta keskustellaan.
Yhteiskuntatieteiden klassikko Max Weber totesi pian sata vuotta sitten, että länsimaisen ihmisen maailmankuva on rationalisoitunut, mikä on johtanut tilanteeseen jossa yleisesti sitoviksi koetut arvojärjestelmät ovat muuttuneet henkilökohtaisiksi arvovalinnoiksi ja –kysymyksiksi. Toisin sanoen, uskonnoilta puuttuu nykyisin kyky jäsentää julkisesti koko yhteiskunnan arvojärjestelmää ja samalla uskonnosta on tullut yksityisasia. Niinpä nykyajan ihmiset ajattelevat, että heillä on mahdollisuus ja oikeus ja kenties jopa pakko valita uskomusjärjestelmistä itselleen sopivin.
Tilanne on ainakin näennäisesti varsin suvaitsevainen, sillä kun uskonasioiden ajatellaan olevan yksilöllisen valinnan ja vakaumuksen kysymyksiä, näyttää maailmasta puuttuvan sellainen yhteisesti hyväksytty arvojen kiintopiste, jonka suhteen näitä uskomuksia koskevia valintoja voisi asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Fundamendalismi on reaktio tätä tilannetta kohtaan, sillä fundamentalististen sosiaalisten liikkeiden piirissä ajatellaan, että juuri niiden kannattama uskomusjärjestelmä on ainoa pätevä ja siksi kaikkien – myös liikkeeseen kuulumattomien – tulisi jakaa nämä käsitykset ja elää elämäänsä niiden ohjaamana.
Jonkin aikaa toisen maailmansodan jälkeen ajateltiin, että länsimaissa yhteiskuntaelämä olisi muuttumassa sekulaariksi siten, että uskonnolliset vakaumukset menettäisivät merkitystään ja kenties niiden kannatus häviäisi kokonaan. Juuri näin on käynytkin siinä merkityksessä, että uskonto on muodostunut omaksi eriytyneeksi yhteiskunnallisen toiminnan ja ajattelun alueekseen. Se ei siis lävistä ja ohjaa moraalisena ohjenuorana julkisen vallan toimintaa, politiikkaa, kasvatusta, käsitystä esteettisistä arvoista, periaatteita eri ihmisrymien keskinäisestä kanssakäymisestä ja niin edelleen. Sen sijaan uskonto on jotain, mitä harjoitetaan erikseen omana asianaan, mutta sillä ei ole merkitystä muiden toiminnan alueiden suhteen.
Kansalaisten vakaumuksen suhteen ennustus uskontojen merkityksen heikkenemisestä on sen sijaan osoittautunut virheelliseksi. Ihmiset ovat edelleen uskonnollisia ja uskonnollinen vakaumus on heille merkityksellinen asia. Elämme kuitenkin sellaisessa kulttuurisessa tilanteessa, missä suuri joukko keskenään erilaisia uskomusjärjestelmiä elää rinnakkain ja kilpailee kannattajien suosiosta. Filosofi Charles Taylorin (teoksessa A Secular Age, 2007) tavoin voidaan sanoa, että nykyisin jopa kaikkein vahvimminkin oman vakaumuksensa totuuteen uskova ihminen joutuu myöntämään, että hänen uskomusjärjestelmänsä on vain yksi mahdollinen tapa mieltää ihmisen suhdetta maailmaan.
Nykyisessä maailmassa jokainen joutuu kohtaamaan sen seikan, että usein varsin läheisessä ympäristössäkin on olemassa omalle vakaumukselle vieraita tapoja elää ja että kukaan ei voi rehellisesti väittää niiden kaikkien olevan arvottomia, virheellisiä ja turmeltuneita.
Kysymys ei ole myöskään asetelmasta, missä ateismi asettuisi yksin kaikkia uskontoja vastaan. Uskovan tavoin myös ateisti joutuu samalla tavalla huomaamaan, että hänen valitsemansa näkökanta on yksi vaihtoehto jonka tarjoamien periaatteiden mukaan voi yrittää elää arvokasta ja mielekästä elämää. Nykyisessä maailmassa jokainen joutuu kohtaamaan sen seikan, että usein varsin läheisessä ympäristössäkin on olemassa omalle vakaumukselle vieraita tapoja elää ja että kukaan ei voi rehellisesti väittää niiden kaikkien olevan arvottomia, virheellisiä ja turmeltuneita.
Ihmisten yhteisöelämä on sillä tavalla epätäydellistä, että kaikista asioista aina joku on eri mieltä. Mielestäni voimme olla suhteellisen levollisella mielellä, vaikka kaikki Suomessa asuvat eivät sataprosenttisesti olekaan sitä mieltä, että evoluutio on totta. On vaikea keksiä, mikä olisi sellainen kansalaisten arkisen elämän kannalta merkityksellisen asia, jonka suhteen heidän käsityksensä evoluution totuudesta olisi jotenkin erityisen ratkaiseva tai kohtalokas. Yhteiskunnallisen elämän ja myös kansalaisten arjen kannalta tätä olennaisempaa on, pysyykö uskonto sillä tontilla, mihin länsimainen rationalisoitumiskehitys on sen työntänyt – omana moraalisena elämänpiirinään ja henkilökohtaisen vakaumuksen kysymyksenä.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Tampereen yliopistossa
N
Tarinatalous ja muutokset elättävät viestintätoimistoja
Päättäjien puheille pääsystä on kilpailua, ja viestintätoimistolta apua ostamalla pääsee eturiviin.
Viestintätoimistot menestyvät, koska yhteiskunta on viestinnällistynyt, ja viestintätoimistojen häärääminen laajalla kentällä edistää viestinnällistymistä. Viestintätoimistojen kasvusta on seurannut ”pyöröovi-ilmiö”. Rajat journalistien, poliitikkojen sekä vaikuttajaviestijöiden välillä hämärtyvät, kun työpaikat vaihtuvat tiheään.
Matti Ylösen, Mona Mannevuon ja Niina Karin kirja Viestintätoimistojen valta (Vastapaino, 2022) hahmottaa viestintätoimistoja yhteiskunnallisena toimijana.
Yhteiskunnalliset muutokset kasvattavat viestintäpalveluiden ja etenkin vaikuttajaviestinnän kysyntää. Kirja keskittyy erityisesti vaikuttajaviestintään, joka tarkoittaa päämäärätietoista yhteiskunnallista ja poliittista vaikuttamista toivotun olosuhteen saavuttamiseksi.
Luova tuho eli disruptio ja siilojen purkaminen tuovat viestintätoimistoille asiakkaita. Jatkuva muutos on niille ansainmahdollisuus. Viestintätoimistoista on tullut merkittävä taustavaikuttaja suomalaisessa politiikassa, kirjoittavat Ylönen, Mannevuo ja Kari.
Kattauksessa ovat mukana muun muassa vaikuttajaviestintä, brändäys, viestinnän strateginen suunnittelu, verkkosivujen suunnittelu, palvelumuotoilu, somepostailu ja tarinankerronta, erikoistunut viestintä kuten tiedeviestintä, mediakärkien laadinta ja viestintävalmennukset.
Ylösen, Mannevuon ja Karin mukaan viestintätoimistot myyvät taitoa tehdä politiikkaa ja työntekijöidensä sosiaalista pääomaa. Mitä enemmän vaikutusvaltaisia verkostoja vaikuttajaviestijällä on, sitä arvokkaampana hän näyttäytyy työnantajalleen. Hankinta-asiakirjoista sekä viestintätoimistoissa työskentelevien ihmisten haastatteluista voi tutkijoiden mukaan päätellä, että tarjonta mukautuu kysyntään: sitä myydään, mitä kysytään ja millä on menekkiä.
Kenttä muuttuu koko ajan ja yrityssalaisuudet hankaloittavat tiedonsaantia, mikä on haaste myös viestintätoimistojen tutkimiselle.
Yhteiskunnallista keskustelua voi ostaa
Yhteiskunnalliset muutokset kasvattavat viestintäpalveluiden ja etenkin vaikuttajaviestinnän kysyntää. Kirja keskittyy erityisesti vaikuttajaviestintään, joka tarkoittaa päämäärätietoista yhteiskunnallista ja poliittista vaikuttamista toivotun olosuhteen saavuttamiseksi.
Viestintätoimistot myyvät taitoa tehdä politiikkaa ja työntekijöidensä sosiaalista pääomaa. Mitä enemmän vaikutusvaltaisia verkostoja vaikuttajaviestijällä on, sitä arvokkaampana hän näyttäytyy työnantajalleen. Hankinta-asiakirjoista sekä viestintätoimistoissa työskentelevien ihmisten haastatteluista voi tutkijoiden mukaan päätellä, että tarjonta mukautuu kysyntään: sitä myydään, mitä kysytään ja millä on menekkiä.
”Jatkuva vaikuttamisen strateginen tuki ja avaimet yhteiskunnalliseen vuoropuheluun”, mainostaa Tekir.
Viestintätoimistojen valta-kirjan mukaan ajatushautomot ja viestintätoimistot pyrkivät vaikuttamaan ja osallistamaan ihmisiä ”ajatusjohtajuudella”. Ne nostavat julkisuuteen agendan, jonka ympärille luodaan eri näkökulmat huomioivaa keskustelua. Ihmiset ikään kuin manipuloidaan mukaan viestimään ja keskustelemaan siten, että tilannut taho hyötyy tai saa läpi tavoitteensa.
Kun Kauppalehti selvitti syksyllä 2019 Suomen kannattavimpia aloja, nousi viestintätoimistoala kärkeen yhteensä 553 eri alan vertailussa.
Kun Kauppalehti selvitti syksyllä 2019 Suomen kannattavimpia aloja, nousi viestintätoimistoala kärkeen yhteensä 553 eri alan vertailussa. Viestintätoimistot ohittivat suuria liikevoittoja tehneen vanhusten ja vammaisten avopalvelualan.
Tilinpäätösten perusteella viestintätoimistojen huippuvuodet olivat ennen koronakriisiä vuosina 2017 ja 2018. Ylösen mukaan voimme puhua yhteiskunnan markkinointiviestinnällistymisestä.
– Voidaan puhua myös onnistuneesta palvelujen kauppaamisesta ja tiettyjen toimintamallien leviämisestä ja normalisoitumisesta. Ajatellaan, että yhä useampaan asiaan tarvitaan viestintätoimistojen palveluita, sanoo maailmanpolitiikan yliopistolehtori Matti Ylönen.
Viestintätoimistoilla on Ylösen mukaan ollut ”jännittävää auraa”, joka on mahdollistanut kovan laskutuksen etenkin vaikuttajaviestinnän palveluista.
–Erityisesti kun vaikuttajaviestinnän palvelut tulivat, niistä pystyi haastattelemiemme viestintätoimistojen työntekijöiden mukaan laskuttamaan isoja summia, mutta kilpailua on tullut, Ylönen sanoo.
Vaikuttajaviestinnän kysynnän kasvu on Viestintätoimistojen valta-kirjan mukaan kaupallistanut yhteiskunnallisista verkostoista lähtöisin olevaa valtaa.
Vaikuttajaviestinnän kysynnän kasvu on Viestintätoimistojen valta-kirjan mukaan kaupallistanut yhteiskunnallisista verkostoista lähtöisin olevaa valtaa, poliittisten prosessien tuntemusta, ja siihen liittyviä erityisiä asiantuntemuksen kenttiä, kuten sosiaali- ja terveyspolitikkaa. Kilpailu on kiristynyt ja viestintätoimistot ovat laajentaneet johdon konsulttiyhtiöiden puolelle. Palveluvalikoimaa on laajennettu.
Viestintätoimistoalan markkinajohtaja on Miltton, joka työllisti kesällä 2022 yli 350 työntekijää Suomessa ja ulkomailla. Miltton on kasvanut yritysostoilla.
Liikevaihdoltaan kokoomusvaikuttajien perustama Ellun Kanat on ollut Milttonia ja Hill+Knowltonia pienempi, mutta sen näkyvyys on omaa luokkaansa. Näkyvyyttä ovat kasvattaneet julkisuushakuiset avaukset, kuten kirjat ja raportit. Miksi osa toimistoista on paljon julkisuudessa ja puhuu itsestään kuten Ellun kanat, kun toiset pysyttelevät taustalla, kuten Hill&Knowlton?
Osa ei viestintätoimistoista ei Ylösen mukaan tykkää näkyvyydestä. Osa tarvitsee toisia vähemmän asiakashankintaa, koska on isoja kansainvälisiä asiakkaita, jotka maksavat hyvin.
Vääränlainen tai liiallinen näkyvyys voi olla viestintätoimistolle myös maineriski, vaikka toisaalta näkyvyys voi tuoda asiakkaita ja edesauttaa hyviä rekrytointeja.
Viestintätoimistoilla ei ole velvollisuutta julkaista asiakkuuksiaan. Epämuodollinen yhteydenpito jää julkisuudelta piiloon. Äänestäjät pysty itse arvioimaan, miten rihmastollisen verkostojen kautta tapahtuva yhteydenpito vaikuttaa demokratiaan, ja kuka milloinkin puhuu.
Viestintätoimistot nousevat välillä julkisuuteen, mutta kokonaiskuva on vaikea hahmottaa
Kirja tehtiin, jotta viestintätoimistojen yhteiskunnallinen rooli hahmottuisi kokonaisuutena. Ylönen sanoo, että vaatii ”aikamoisia kansalaistaitoja” pysyä perillä, mitä mikäkin toimisto tekee ja kenen ja kanssa. Miten yleisessä tiedossa viestintätoimistojen rooli on?
Viestintätoimistot nousevat Ylösen mukaan pistemäisesti julkisuuteen.
– Viestintätoimistojen yhteiskunnallinen rooli on noussut esiin esimerkiksi hävittäjähankintojen yhteydessä sekä liittyen valtiovarainministerinä toimineen Katri Kulmunin esikunnan Tekiriltä tilaamiin viestintäkoulutuksiin. Yksi varhainen esimerkki oli myös, kun Guggenheim-säätiö palkkasi 2013 Milttonin luomaan kansalaiskeskustelua Guggenheim-museoprojektista. Projekti epäonnistui silti.
–Aika harva pystyy hahmottamaan, keitä henkilöitä näihin liittyy ja miten ne yhdistyvät kokonaisuudeksi. Paljon jäi vielä aiheita pengottavaksi, Ylönen sanoo.
Yrityssalaisuudet haittaavat kokonaisuuden hahmottamista ja tutkimusta.
Yrityssalaisuudet haittaavat kokonaisuuden hahmottamista ja tutkimusta. Tutkijat saivat tarjouspyyntöjä keräämällä tietoa, mutta se ei ollut helppoa. Tutkijoiden piti lukea pöytäkirjoja, jotta osasivat tilata oikeat liitteet ja tietää myös ennakolta, mitä pöytäkirjaa lukea.
– Kirja olisi jäänyt torsommaksi ilman tarjousasiakirjoja, joita saimme julkiselta sektorilta hankittua. Saimme havainnollisen kokoelman kasaan, mutta on vaikea sanoa, mitä meiltä jäi saamatta ja mitä emme osanneet pyytää. Tietopyyntöjä voi olla työlästä tehdä ja niissä kestää.
Kokonaisuus hämärtyy, kun yritykset ja viestintätoimistot vastuullisuusviestivät
Vastuullisuusviestintä on monien viestintätoimistojen ydinosaamista.
Se on noussut luontevaksi osaksi viestintätoimistojen laajentunutta palvelujen palettia, kun yrityksiltä on alettu vaatia aina enemmän ja enemmän vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä. Yritykset suorittavat yrityskansalaisuutta ja ovat vastuussa sidosryhmilleen, ja viestintätoimistot auttavat kunnon yrityskansalaisen imagon luomisessa.
Ellun Kanojen sanoin ”yrityksen sidosryhmät ovat arvonluonnin ja toiminnan jatkuvuuden kannalta aiempaa suuremmassa roolissa” ja ”vastuullisuus ole enää vaihtoehto vaan elinehto”.
Viestintätoimistot hyötyvät näkemyksestä, jonka mukaan yritykset ovat tärkeitä yhteiskunnallisia toimijoita, sillä kehitys tuo viestintätoimistoille asiakkuuksia ja mahdollisuuksia liiketoiminnan laajentamiselle, Ylönen kollegoineen kirjoittaa.
Miten vastuullisuusviestintä eroaa siitä, mitä kutsutaan viherpesuksi tai pinkkipesuksi?
Viestintätoimistot kuitenkin myyvät vaikuttavaa viestintää niille, joilla on rahaa maksaa. Miten vastuullisuusviestintä eroaa siitä, mitä kutsutaan viherpesuksi tai pinkkipesuksi? Voiko vastuullisuusviestintä vain hämärtää kokonaisuutta?
Sitä osa Viestintätoimistojen valta-kirjaan haastatelluistakin mietti, eikä kaikkien asiakkaiden kanssa töiden tekeminen tuntunut mukavalta.
Ylösen mukaan on vaikeaa ja työlästä hahmottaa, miten paljon yksittäisten ja pistemäisten tekojen taustalla on merkittävää oikeaa toimintaa ja rakenteiden muuttamista, vaikka teot olivat aitoja ja hyvää tarkoittavia.
Kun yritykset viestivät viestintätoimistojen avulla innokkaasti vastuullisuusteoistaan, ihmisten on vaikeaa hahmottaa, ovatko tekemiset kummoisia suhteessa liiketoiminnan kokoon. Ylösen mielestä konteksti on hyvin tärkeä.
Viestintätoimistot vastuullisuusviestivät myös itse, ja moni markkinoi itseään avoimuuden sanansaattajana. Niiden mainostamat pro bono -keikat pienille yhdistyksille ja kampanjoille eivät riitä Ylösen mukaan kompensoimaan rahalla ostettua vaikuttamista. Viestintätoimistot ovat myös syksyllä 2022 tehneet yhdessä lahjoituksen, jotta Helsingin yliopisto voi perustaa viestinnän työelämäprofessuurin.
Viestintätoimistovetoinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen promootiokulttuureineen on vastakkaista korporatismille, jota ammattiliitot ja työnantajajärjestöt edustavat sekä perinteiselle yhdistyspohjaiselle kansalaisyhteiskunnalle. Eturyhmäpolitiikka näyttää viestintätoimiston pöhinästä katsottuna tylsältä ja vanhanaikaiselta.
Viestintätoimistotasoinen viestintä normalisoituu, ja se nostaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivän viestinnän rimaa.
Viestintätoimistotasoinen viestintä normalisoituu, ja se nostaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivän viestinnän rimaa. Laadukkaasti ja uskottavasti viestiviä ääniä on paljon, eikä huomiota riitä kaikille.
Ammattimainen viestintäpeli, jossa paras viestijä saa huomion ja valtaa ei sovi perinteiseen kansalaisjärjestökenttään. Vaikka eläkeläisten yhdistyksellä ja potilasyhdistyksellä olisi paljon jäseniä, niillä ei ole välttämättä viestintäosaamista, rahaa tai valtaa.
–Viestintäkampanjoiden ammattimaistuminen korostaa rahalla ostetun näkyvyyden ja vaikuttamisen painoarvoa. Ei-vakavaraisten toimijoiden mahdollisuudet heikkenevät ja vakavaraisten parantuvat, Ylönen sanoo.
Viestintätoimistojen valta-kirjan mukaan politiikan ytimen ympärillä työskentelee entistä enemmän ihmisiä, jotka tekevät töitä puolueille, mutta eivät puolueissa. Puoluekentän muutoksen ohella poliittisen viestinnän toimintaympäristö on mullistunut, kun puolueet ovat ulkoistaneet poliittisia kärkiäkin julkisuudessa määrittävää viestin muotoilua.
Yhteiskunnassa kokonaisuutta ei välttämättä laajasti ymmärretä.
– On vaikea hahmottaa, että mitä jää nousematta keskusteluun, paljastamatta ja analysoimatta, kun media-ala keskittyy, Ylönen sanoo.
Viestintätoimistoilla ja niissä työskentelevillä ihmisillä on kirjan mukaan ambivalentti suhde politiikkaan. Toisaalta moni heistä on hankkinut osaamisensa politiikan liepeiltä toimimalla erityisavustajina tai poliitikkoina. Toisaalta viestintätoimistot paasaavat, että politiikka on rikki, siiloutunut ja tarvitsee korjaussarjan.
Tutkijoiden yksi havainto oli, että viestintätoimistoissa ei työskentele juuri ammattiliittotaustaisia ihmisiä, vaikka ammattiliitot käyttävät viestintätoimistojen palveluita. Elinkeinoelämätaustaa taas oli useammalla.
Viestintätoimistot toimivat esimerkiksi tapahtumamarkkinoilla. Tapahtumia järjestetään jälleen, ja järjestäjät haluavat, että tapahtumat ovat ammattimaisesti toteutettuja. Korona-aika nosti myös virtuaalisiin tapahtumiin ja striimauksiin kohdistuvia odotuksia. Ulkoa ostetuille tuotannoille syntyy kysyntää.
– Kun tulee uutta tekniikkaa, palvelujen ostajien ammattitaito vertailemisessa vaihtelee. Kun perkasimme tarjouksia, hintahaarukka erilaisille palveluille oli valtava. Voi olla vaikea nähdä, mikä on järkevä hinta jostain palvelusta, Ylönen sanoo.
Uudemmista avauksista vaikuttajaviestinnän kansainvälistyminen on alan vaikeimmin tutkittavia osa-alueita.
Viestintätoimistojen rooli politiikassa monimutkaistaa esimerkiksi yhteiskunnallisista monopoleista käytävää keskustelua, kirjoittavat Ylönen, Mannevuo ja Kari.
Kansainvälisillä yrityksillä on intressi vaikuttaa Suomessakin poliittiseen keskusteluun, jos ne haluavat esimerkiksi päästä tuottamaan sote-palveluita. Niiden tuottama tieto vaikuttaa keskusteluun esimerkiksi uhkapelaamisesta, terveydenhuollosta tai liikenteestä ja siihen liittyvistä palveluista, mutta on vaikea tutkia, miten.
Kriisiviestintää ja siilojen purkamista tarinataloudessa
Viestinnällistyminen, tarinatalous, huomiotalous ja arvaamattomat skandaalit lisäävät julkisuudenhallinnan ja kriisiviestinnän kysyntää.
Kriisiviestinnän kysyntä on kasvanut 2010-luvulla tilanteessa, jossa kenen tahansa on helpompi nostaa esiin epäkohtia ja kritisoida niitä. Erään kirjaan haastatellun viestintätoimiston työntekijän mukaan kriisiviestinnän kasvanut tarve ei kerro yhteiskunnan muutoksesta vaan siitä, että huudamme toisillemme nopeammin.
Nopeatempoisen keskustelun oletus tarjoaakin tutkijoiden mukaan ansaintamahdollisuuksia viestintäammattilaisille, jotka toimivat maksullisina neuvonantajina. Ruotsissa tutkinut sosiologian professori Stefan Svallfors havaitsi tutkimuksessaan, että joidenkin viestintätoimistotyöntekijöiden mielestä voitontavoittelu voi johtaa keinotekoiseen tarpeiden kehittelemiseen. Kuinka paljon viestintätoimistot elävät kriiseistä?
– Tämä onkin se tuhannen taalan kysymys, että mikä on se lisäarvo, joka tästä syntyy yhteiskunnassa? Kaikki toimistot mainostavat isosti kriisiviestintää. Kriisiviestintä on myös tehokasta asiakashankintaa ja luo tehokkaita laskutusmahdollisuuksia.
Kriisit ja kohut palvelevat viestintätoimistojen liiketoimintaa. Muutoksesta viestiminen herättää enemmän huomiota, eikä vakaus ole mielenkiintoista. Uutislogiikka ja somelogiikka ohjaavat muutosten etsimiseen. Esimerkiksi ”muutostoimistoksi” itseään kutsuvan Ellun kanojen mukaan ”elämämme disruption aika on radikaalin avointa ja läpinäkyvää”.
Kirjan mukaan ikiliikkujan kaltainen muutos- ja strategiapuhe lisää konsultti- ja viestintäpalveluiden kysyntää. Monet aiemmin muutosta politiikkaan kaivanneet ihmiset myyvätkin muutosta viestintätoimistoissa ja ajatushautomoissa, kuten Ellun Kanojen Taru Tujunen.
Tarinatalous ja muutokset elättävät viestintätoimistoja, jotka tykkäävät puhua siilojen purkamisesta. Viestintätoimistoille muutos on aina mahdollisuus. Ylösen ja kirjoittajakollegoiden mukaan viestintätoimistojen ansaintamahdollisuuksia on kasvattanut erityisesti aivan viime vuosina myös digitaalisten alustojen tunnekulttuuri, joka vaatii ilmaisun harjaantumista.
Tätä ilmaisua ja sen opettelua toimistot voivat myydä. Ylönen kollegoineen kirjoittaa, että huomiotaloudessa saa kiinnitettyä huomiota nostamalla julkiseen keskusteluun vakavalta vaikuttava mutta epämääräisesti määritelty ongelma – kuten väite rikkinäisestä järjestelmästä. Viestinnällinen strategia toimii, kun järjestelmässä esiintyviä ongelmia ei paikanneta minnekään suoraan, vaan luodaan mielikuvia siitä, että jokin tärkeä asia vaatii nopean korjausliikkeen.
Toisaalta yhteiskunnan toiminnan vakaus ei luo liiketoimintamahdollisuuksia. Toimiva terveyskeskus ei tarvitse tarinaa.
Tarinoiden taitava syöttö mediaan ei poista tarinatalouden ongelmia vaan mutkistaa niitä:
Hyvin rakennetut viestit herättävät kiinnostusta kiireen ja tulospaineen kanssa kipuilevissa toimituksissa. Läpi kriittisen seulan saattavat mennä esimerkiksi yritysten ja etujärjestöjen kannanotot taikka raportit, selvitykset ja tiedotteet, jotka näyttävät tutkimustuloksilta. Vaikka haastateltavamme korostivat esimerkiksi akateemisen tutkimuksen ja tilaustutkimuksen välistä eroa, myös yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehtyjen tutkimusten tiedotteet ovat pohjimmiltaan markkinointia. Tiede ei toisin sanoen asetu tarina- ja huomiotalouden ulkopuolelle vaan on osa sitä, kirjoittavat Ylönen, Mannevuo ja Kari.
Promootiokultturi on uusi normaali, josta viestintätoimistot hyötyvät
Ylösen mukaan Tarinatalouden ytimessä on promootiokulttuuri ja oman tai oman organisaation tarinan korostaminen, luominen ja kertominen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Poliitikkoja, yrityksiä, tutkijoita ja julkisorganisaatioita rasittaa ”pakko olla somessa”. Jatkuvasti laajenevaa joukkoa koskeva pakko on viestinnällistymisen ja promootiokulttuurin yksi piirre ja seuraus. Henkilöbrändäys on promootiokulttuurin perusmuoto, koska promootiokulttuuri on hyvin henkilökeskeistä, ja henkilöbrändäämisessä onnistuu sitä todennäköisemmin, mitä enemmän voi ja haluaa itsestään ammentaa.
Kun promootiokulttuuri leviää, siitä tulee normaali ja lopulta vaatimus. Viestintätoimistot tekevät rahaa sillä, että kaikkien on pakko olla somessa.
– Kun promootiokulttuuri alkaa määrittää julkista keskustelua siitä on hyvin vaikea jäädä sivuun. Promootiokulttuuri näkyy myös esimerkiksi yliopistoilla, ja näkyy tutkimusmarkkinoinnin kasvuna.
– Kun promootiokulttuuri alkaa määrittää julkista keskustelua siitä on hyvin vaikea jäädä sivuun. Promootiokulttuuri näkyy myös esimerkiksi yliopistoilla, ja näkyy tutkimusmarkkinoinnin kasvunam Ylönen sanoo.
Viestintätoimistot ja niissä työskentelevät korostavat, että he eivät ole lobbareita. Haastateltavat korostivat, että he eivät tee varsinaista lobbausta, siis soittele päättäjille ja aja asiakastahon agendaa, vaan se sparraavat ja auttavat muotoilemaan viestin. Esimerkiksi Milttonia ennen kansanedustajauraan johtaneen Eeva Kallin mukaan yhteiskuntasuhteet käsitetään usein aivan liian suppeasti ”pelkästään lobbaukseksi”, vaikka todellisuudessa kyse on minkä tahansa toimijan vuorovaikutuksesta itseään ympäröivän maailman kanssa. Mikä ero tässä on? Miksi viestintätoimistojen väki haluaa sanoa, että he eivät lobbareita?
– Moni haastateltavamme halusi pysyä tavallaan politiikan yläpuolelle nousevassa asiantuntijaroolissa. Sanalla lobbaus koetaan myös olevan negatiivinen kaiku, jota halutaan välttää, Ylönen sanoo.
Viestintätoimistoalan polttava kysymys ovat karenssisäännöt, jotka ovat käytössä monissa maissa ja niistä on keskusteltu myös Suomessa. Sääntöjen on tarkoitus estää suora siirtymä politiikasta viestintätoimistoon ja poliittisten verkostojen ja osaamisen kaupallistaminen.
EU:lla on avoimuusrekisteri, jonka laajentamisesta on keskusteltu. Suomen avoimuusrekisterilain olisi määrä tulla voimaan 2024, ja siihen liittyvä neuvottelukunta aloitti 2023. Ylösen, Mannevuon ja Karin mukaan keskittyneen yhteiskunnallisen vallan tasoittamiseksi on tärkeää ajaa avoimuusrekistereitä ja tiukempia karenssisääntöjä.
Avoimuusrekisteri antaa riittävän laajasti toteutettuna nopean yleiskatsauksen lobbauksen toimijoiden kirjoon eri kysymyksissä. Lobbauksen sisältöjä tai tarkempia toimintatapoja se ei kuitenkaan riitä avaamaan.
– Toimintatapoja voitaisiin valottaa nykyistä enemmän esimerkiksi julkistamalla rutiininomaisesti julkisen sektorin vaikuttajaviestintäpalveluiden ostoon liittyviä tarjousasiakirjoja. Nyt niitäkin joutuu metsästämään työläillä tietopyynnöillä.
