Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Jari Aro
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Tampereen yliopistossa
Alustus! Uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö
Luonnontieteellä ja uskonnoilla on ihmisten ajattelussa tärkeä asema siksi, että molemmat tarjoavat maailmankuvalle keskeisiä aineksia.
Syksyllä 2011 julkaistiin suomeksi Jerry A. Coynen kirja Miksi evoluutio on totta. Teos puolustaa näkemystä, että evoluutio on tosiasia ja samalla se vastustaa luomisoppia. Aamulehti julkaisi kirjasta tuoreeltaan arvion sekä näyttävän Coynen haastattelun joka oli otsikoitu Uskonto on paras itsensä huijaamisen tapa.
Itse arvelin, ettei Suomessa olisi suuremmin tarvetta kirjalle, jossa rakennetaan vahvaa vastakkainasettelua luonnontieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan välille. Eihän meillä ole Yhdysvaltojen tapaan sellaista voimakasta uskonnollista liikettä, joka aktiivisesti kyseenalaistaisi evoluutioteorian pätevyyden ja ajaisi luomisoppiin perustuvaa biologian opetusta kouluihin. Enemmistö suomalaisista pitää evoluutioteoriaa pätevänä kuvauksena elämän kehittymisestä.
Coynen haastattelu kuitenkin synnytti tavanomaista laajemman keskustelun Aamulehden nettisivuilla. Kymmenessä päivässä julkaistiin yli 700 kommenttia, puolesta ja vastaan. Nettikeskusteluille tyypilliseen tapaan puheenaihe rönsyili lähtökohtana olleista väitteistä koskemaan monenlaisia uskontoon, tieteeseen ja maailmankatsomuksiin kuuluvia asioita. Mutta toisin kuin nettikeskusteluissa yleensä, monet puheenvuorot olivat varsin pitkiä, hyvin jäsenneltyjä ja vakavalla mielellä laadittuja.
Kuva: Konsta Leppänen
Luonnontieteellä ja uskonnoilla on ihmisten ajattelussa tärkeä asema siksi, että molemmat tarjoavat maailmankuvalle keskeisiä aineksia. Ne molemmat pyrkivät vastaamaan kysymyksiin siitä, millainen maailma perimmiltään on, mistä se on syntynyt, mikä on ihmisen asema maailmankaikkeudessa, mitä elämä on jne. Nykyajan luonnontiede ja nykyajan maailmanuskonnot näyttävät antavan näihin kysymyksiin vastakkaisia ja toisensa poissulkevia vastauksia. Varsin pitkälle keskustelua käydään kiistelemällä siitä, onko jumalaa olemassa ja kykeneekö luonnontiede selittämään kaikkia ilmiöitä ja onko olemassa asioita joita ei voida tieteen menetelmien avulla selittää.
Sosiaalitieteilijän näkökulmasta uskonnossa on kysymys sosiaalisesta ilmiöstä. Tarkastellaanpa mitä tahansa ihmisyhteisöä missä tahansa ja minä tahansa historian hetkenä, sieltä hyvin suurella todennäköisyydellä löytyy uskonnollista käyttäytymistä, uskonnon harjoittamista ja tuonpuoleista maailmaa koskevia uskomuksia. Ihmiskunta on kehityksensä kuluessa tuottanut paljon vaihtelua uskontojen suhteen, mikä näkyy siinä että eri kulttuureissa on mitä erilaisimpia käsityksiä jumalista ja varsin erilaisia tapoja harjoittaa uskontoja.
Sosiaalitieteen näkökulmasta uskonto on yhteiskunnallinen instituutio siinä kuin perhe, valtio, raha, markkinat, sodankäynti ja tiedekin. Sosiaalitiede ja uskonnot eroavat toisistaan siinä, että sosiaalitiede ei tarvitse jumalaa selittämään ihmisten uskonnollisuutta, sillä käsitykset jumalasta ja uskonto ovat ihmisten yhteisöllisesti muodostamia ja ylläpitämiä asioita. Sosiaalitiede ja luonnontiede taas eroavat toisistaan tämän kysymyksen suhteen siinä, että sosiaalitieteellä on luonnontiedettä viisaampia vastauksia siihen, miksi ihmiset ovat uskonnollisia.
Nähdäkseni tätä sosiaalitieteellistä näkökantaa ei ole tuotu kovinkaan näkyvästi esille julkisessa keskustelussa. Kiistelyä ovat hallinneet lähinnä luonnontieteellisen maailmakuvan ja uskonnollisen maailmankuvan edustajat omine väitteineen ja perusteluineen. Meillä sosiaalitieteilijöillä olisi siis kiistan osapuolille sellainen uutinen kerrottavaksi, että tietyllä tavalla heidän kiistelynsä on tarpeetonta. Me nimittäin kykenemme omalla tavallamme selittämään, miten sekä tiede että uskonto ovat uskomusjärjestelminä yhteiskunnallisesti ehdollisia ja yhteiskunnallisesti kehittyneitä.
Tosin pahoin pelkään, ettei tämä sosiaalitieteen ilosanoma kykene lopettamaan tiedeuskovaisten ja jumaluskovaisten kiistaa. Niin vahvasti asemiinsa kaivautuneita molemmat ovat ja niin merkityksellisistä kysymyksistä kummankin osapuolen identiteetin kannalta kiistassa lienee kysymys. Muuten on vaikea ymmärtää sitä kiihkoa, jolla asiasta keskustellaan.
Tosin pahoin pelkään, ettei tämä sosiaalitieteen ilosanoma kykene lopettamaan tiedeuskovaisten ja jumaluskovaisten kiistaa. Niin vahvasti asemiinsa kaivautuneita molemmat ovat ja niin merkityksellisistä kysymyksistä kummankin osapuolen identiteetin kannalta kiistassa lienee kysymys. Muuten on vaikea ymmärtää sitä kiihkoa, jolla asiasta keskustellaan.
Yhteiskuntatieteiden klassikko Max Weber totesi pian sata vuotta sitten, että länsimaisen ihmisen maailmankuva on rationalisoitunut, mikä on johtanut tilanteeseen jossa yleisesti sitoviksi koetut arvojärjestelmät ovat muuttuneet henkilökohtaisiksi arvovalinnoiksi ja –kysymyksiksi. Toisin sanoen, uskonnoilta puuttuu nykyisin kyky jäsentää julkisesti koko yhteiskunnan arvojärjestelmää ja samalla uskonnosta on tullut yksityisasia. Niinpä nykyajan ihmiset ajattelevat, että heillä on mahdollisuus ja oikeus ja kenties jopa pakko valita uskomusjärjestelmistä itselleen sopivin.
Tilanne on ainakin näennäisesti varsin suvaitsevainen, sillä kun uskonasioiden ajatellaan olevan yksilöllisen valinnan ja vakaumuksen kysymyksiä, näyttää maailmasta puuttuvan sellainen yhteisesti hyväksytty arvojen kiintopiste, jonka suhteen näitä uskomuksia koskevia valintoja voisi asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Fundamendalismi on reaktio tätä tilannetta kohtaan, sillä fundamentalististen sosiaalisten liikkeiden piirissä ajatellaan, että juuri niiden kannattama uskomusjärjestelmä on ainoa pätevä ja siksi kaikkien – myös liikkeeseen kuulumattomien – tulisi jakaa nämä käsitykset ja elää elämäänsä niiden ohjaamana.
Jonkin aikaa toisen maailmansodan jälkeen ajateltiin, että länsimaissa yhteiskuntaelämä olisi muuttumassa sekulaariksi siten, että uskonnolliset vakaumukset menettäisivät merkitystään ja kenties niiden kannatus häviäisi kokonaan. Juuri näin on käynytkin siinä merkityksessä, että uskonto on muodostunut omaksi eriytyneeksi yhteiskunnallisen toiminnan ja ajattelun alueekseen. Se ei siis lävistä ja ohjaa moraalisena ohjenuorana julkisen vallan toimintaa, politiikkaa, kasvatusta, käsitystä esteettisistä arvoista, periaatteita eri ihmisrymien keskinäisestä kanssakäymisestä ja niin edelleen. Sen sijaan uskonto on jotain, mitä harjoitetaan erikseen omana asianaan, mutta sillä ei ole merkitystä muiden toiminnan alueiden suhteen.
Kansalaisten vakaumuksen suhteen ennustus uskontojen merkityksen heikkenemisestä on sen sijaan osoittautunut virheelliseksi. Ihmiset ovat edelleen uskonnollisia ja uskonnollinen vakaumus on heille merkityksellinen asia. Elämme kuitenkin sellaisessa kulttuurisessa tilanteessa, missä suuri joukko keskenään erilaisia uskomusjärjestelmiä elää rinnakkain ja kilpailee kannattajien suosiosta. Filosofi Charles Taylorin (teoksessa A Secular Age, 2007) tavoin voidaan sanoa, että nykyisin jopa kaikkein vahvimminkin oman vakaumuksensa totuuteen uskova ihminen joutuu myöntämään, että hänen uskomusjärjestelmänsä on vain yksi mahdollinen tapa mieltää ihmisen suhdetta maailmaan.
Nykyisessä maailmassa jokainen joutuu kohtaamaan sen seikan, että usein varsin läheisessä ympäristössäkin on olemassa omalle vakaumukselle vieraita tapoja elää ja että kukaan ei voi rehellisesti väittää niiden kaikkien olevan arvottomia, virheellisiä ja turmeltuneita.
Kysymys ei ole myöskään asetelmasta, missä ateismi asettuisi yksin kaikkia uskontoja vastaan. Uskovan tavoin myös ateisti joutuu samalla tavalla huomaamaan, että hänen valitsemansa näkökanta on yksi vaihtoehto jonka tarjoamien periaatteiden mukaan voi yrittää elää arvokasta ja mielekästä elämää. Nykyisessä maailmassa jokainen joutuu kohtaamaan sen seikan, että usein varsin läheisessä ympäristössäkin on olemassa omalle vakaumukselle vieraita tapoja elää ja että kukaan ei voi rehellisesti väittää niiden kaikkien olevan arvottomia, virheellisiä ja turmeltuneita.
Ihmisten yhteisöelämä on sillä tavalla epätäydellistä, että kaikista asioista aina joku on eri mieltä. Mielestäni voimme olla suhteellisen levollisella mielellä, vaikka kaikki Suomessa asuvat eivät sataprosenttisesti olekaan sitä mieltä, että evoluutio on totta. On vaikea keksiä, mikä olisi sellainen kansalaisten arkisen elämän kannalta merkityksellisen asia, jonka suhteen heidän käsityksensä evoluution totuudesta olisi jotenkin erityisen ratkaiseva tai kohtalokas. Yhteiskunnallisen elämän ja myös kansalaisten arjen kannalta tätä olennaisempaa on, pysyykö uskonto sillä tontilla, mihin länsimainen rationalisoitumiskehitys on sen työntänyt – omana moraalisena elämänpiirinään ja henkilökohtaisen vakaumuksen kysymyksenä.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Tampereen yliopistossa
N
Mitä hyvinvointivaltio tarjoaa tulevaisuuden vanhuksille ja heidän hoitajilleen?
Mistä saadaan 0,7 hoitajaa vielä 2030-luvulla?
Vanhuspalvelulain henkilöstömitoitus on ensimmäinen yritys vuosikymmeniin kohentaa hoivatyön olosuhteita alalla, jota tulevaisuuden Suomessa tarvitaan varmuudella. Entä jos henkilöstömitoitus vesittyy, kun hoitajat eivät riitä? Voiko henkilöstömitoitus viedä ojasta allikkoon, kun hoivapaikkoja ei voida pitää auki, jos mitoitus ei täyty? Yleistyykö hoiva-avustajien käyttö keinona vastata hoitajapulaan?
Kaksi asiantuntijaa vastaa Alustan kysymyksiin. Teppo Kröger on yhteiskuntapolitiikan professori Jyväskylän yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikköä. Lina Van Aerschot on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja työskentelee Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä.
Vuoden 2020 lokakuussa tuli voimaan vanhuspalvelulaki eli laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista.
Laki määrittää henkilöstömitoituksen ympärivuorokautisen hoidon yksiköihin, kuten tehostettuun palveluasumiseen, joka on yleisin ympärivuorokautisen hoivan muoto Suomessa. Lain tavoitteena on ”turvata iäkkäiden tehostetun palveluasumisen ja laitoshoidon asiakkaille laadukkaat palvelut, jotka mahdollistavat arvokkaan ja mielekkään elämän. Tavoitteena on myös parantaa asiakas- ja potilasturvallisuutta varmistamalla, että toimintayksiköissä on riittävä hoidosta ja huolenpidosta vastaava henkilöstö tehtävien huolelliseen toteuttamiseen.”
Siirtymäaika henkilöstömitoituksen täyttämiseen on päättymässä. Huhtikuusta 2023 alkaen asiakasta kohden on oltava 0,7 työntekijää välittömässä asiakastyössä. Henkilöstön määrän säätävä laki on muutos aiempaan, sillä mitoitusta on tätä ennen ohjattu laatusuosituksella, joka ei ole ollut lain tavoin velvoittava.
Mitoituksesta säätämisen taustalla ovat pitkään jatkuneet ongelmat ikääntyneiden ihmisten ympärivuorokautisen hoidon laadukkaassa järjestämisessä. Ongelmat kärjistyivät näkyviksi viimeistään vuonna 2019, kun usean hoivakodin toiminta jouduttiin keskeyttämään ja laiminlyönneistä uutisoitiin laajasti.
Vaikka henkilöstömitoituksen säätävä laki koskee vain ikääntyneiden ympärivuorokautista hoivaa, sen vaikutukset heijastuvat myös terveydenhuoltoon. Kun ympärivuorokautisen hoivan paikkoja ei ole, kotona asuvat huonokuntoiset ihmiset joutuvat turvautumaan päivystykselliseen hoitoon. Potilaita ei saada siirrettyä sairaaloista ja päivystyksistä jatkohoitoon, kun ympärivuorokautiseen hoitoon ei pääse. Henkilöstömitoituksen määrittelevän lain voimaantulo vaikuttaakin tällä hetkellä todella huonosti ajastetulta, sillä hoitajista on varsinkin ympärivuorokautisessa hoidossa jo nyt pulaa. Mitoitus voi johtaa ympärivuorokautisen hoivan paikkojen vähenemiseen, jos paikkoja ei pystytä pitämään auki hoitajapulan vuoksi. Voisiko mitoituksen voimaantulo nyt pahentaa terveydenhuollon ongelmia ympärivuorokautiseen hoivaan pääsyn edelleen hankaloituessa?
Kröger: Esitin jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle, että pitkäaikaispaikkojen saatavuus pitäisi turvata samaan aikaan, kun henkilöstömitoitusreformi pannaan toimeen.
Pelkonani oli jo tällöin, että kunnat eivät käytännössä palkkaakaan lisää henkilökuntaa vaan nostaessaan henkilöstömitoitusta vähentävät vastaavasti pitkäaikaishoidon paikkoja. Hallitus ei kuitenkaan turvannut palvelujen saatavuutta millään tavoin ja esittämäni uhkakuva on nyt pitkälti käynyt toteen. Kunnat ja yksityiset palveluntuottajat perustelevat tilannetta henkilökunnan saatavuuden ongelmilla, mutta näillä organisaatioilla olisi ollut runsaasti aikaa tehdä työpaikoistaan houkuttelevia ja korjata hoivatyön työolosuhteiden ongelmat, jotka tekevät rekrytoinnista ongelmallista ja joita esimerkiksi oma tutkimuksemme on tuonut esiin jo vuodesta 2005 lähtien. Tätä etsikkoaikaa ei ole käytetty hyväksi, vaan on oletettu, että henkilökuntaa on aina saatavilla, olivat työolosuhteet millaiset tahansa. Nyt osoittautuu, että tämä ei pidä paikkaansa.
Mitoitus on vuosikymmeniin ensimmäinen yritys kohentaa hoivatyön olosuhteita ja siten tärkeä väline henkilökunnan saatavuuden tulevaisuuden turvaamisessa. Uudistuksen vesittäminen merkitsisi luovuttamista vanhuspalvelujen laadun ja tulevaisuuden rekrytoinnin turvaamisen suhteen.
Kunnat ja yksityiset palveluntuottajat perustelevat tilannetta henkilökunnan saatavuuden ongelmilla, mutta näillä organisaatioilla olisi ollut runsaasti aikaa tehdä työpaikoistaan houkuttelevia ja korjata hoivatyön työolosuhteiden ongelmat.
Van Aerschot: Tilanne voi pahentua ainakin hetkellisesti, jos jotkut yksiköt sulkevat osastoja tai vähentävät paikkoja siitä syystä, että henkilökuntaa ei ole tarpeeksi eli mitoitusta ei saavuteta. Mitoitus on kuitenkin asetettu ympärivuorokautisen hoidon laadun varmistamiseksi ja se palvelee myös hoitajien työkuorman kohtuullistamisessa. On kuntien, ja jatkossa hyvinvointialueiden vastuulla järjestää ympärivuorokautista hoitoa kaikille sitä tarvitseville ja sellaisilla tavoilla, että mitoitukset ja standardit täytetään.
STM:n uusi kansliapäällikkö Veli-Mikko Niemi on Ylen haastattelussa todennut, että ympärivuorokautisen hoidon paikkoja on Suomessa riittävästi, eikä todellisuudessa ole olemassa suurta terveydenhuollon kriisiä, vaan järjestelmä toimii ”ihan hyvin ja osa erinomaisestikin”. Niemen mukaan media on keskittynyt uutisoimaan terveydenhuollosta negatiivisesti, mikä on yksi syy hoitajapulaan. Niemi ehdottaa lääkäreiden lisäämistä kotihoitoon yhtenä ratkaisuna terveydenhuollon kuormittuneen tilanteen purkamiseen. Onko Suomessa pulaa ympärivuorokautisen hoivan paikoista?
Van Aerschot: Jos katsotaan tilastoja esimerkiksi Sosiaali- ja terveysalan tilastollisesta vuosikirjasta, niin ympärivuorokautisessa hoidossa on entistä pienempi osuus vanhoista ihmisistä ja hoitoon pääsyn kriteerit ovat aikaisempaa tiukempia. Tutkimukset osoittavat, että ympärivuorokautisessa hoidossa vietetty aika on lyhentynyt¹ ja että siellä todella ollaan vain hyvin sairaana ja/tai lähellä kuolemaa. On selvää, että kotona asuu entistä huonokuntoisempia ihmisiä ja kotihoidon turvin on kotona sellaisia henkilöitä, jotka aiemmin olisivat päässeet jo vanhainkotiin. Kotihoitoa on siten kohdennettu paljon apua tarvitseville ja intensiivistä, monta käyntiä päivässä sisältävää hoitoa saa entistä useampi asiakas.
Kröger: Minulle ei ole selvää, mihin tietoon Niemen käsitys perustuu. Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön samoin kuin muiden vanhuspalvelututkijoiden tutkimustyö on osoittanut Suomen vanhuspalvelujen olevan heikosti resursoitua ja palvelujen saatavuudessa olevan suuria ongelmia niin ympärivuorokautisessa hoidossa kuin kotihoidossakin². Nämä ongelmat eivät liity lääkäripalvelujen puutteeseen vaan hoivapalvelujen puutteeseen.
Van Aerschot: Tässä on nyt kysymys siitä, että mitä mieltä olemme kotona asumisesta ns. loppuun asti. Itse olen sitä mieltä, että pidemmälle edennyttä muistisairautta sairastavan ja hyvin huonokuntoisen ihmisen paikka ei ole kotona yksin. Siinä ei auta kotihoito eikä kotiin saatavat lääkäripalvelut; kyse on inhimillisistä perustarpeista, joihin kuuluu mm. turvallisuuden tunne.
Ihminen, joka ei kykene itse syömään, juomaan, nousemaan sängystä tai menemään vessaan, on suurimman osan vuorokautta yksin ja turvaton, vaikka kotihoito kävisi neljä kertaa päivässä.
On helppo ajatella, että kotona asuminen on aina ja kaikille paras vaihtoehto. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Ihminen, joka ei kykene itse syömään, juomaan, nousemaan sängystä tai menemään vessaan, on suurimman osan vuorokautta yksin ja turvaton, vaikka kotihoito kävisi neljä kertaa päivässä. On huomioitava myös omaisten kuorma, joka saattaa käydä esimerkiksi kotona asuvien muistisairaiden kohdalla täysin kohtuuttomaksi. Haluaisin kysyä mitä terveisiä kansliapäällikkö lähettää työssäkäyville omaisille, jotka päivittäin vastailevat puhelimeen, kiiruhtavat kesken työpäivän pelastamaan itsensä ulos lukinnutta omaistaan, huolehtivat, hoitavat ja tukevat ja ovat saatavilla kenties jopa ympäri vuorokauden, koska mitä tahansa voi sattua. Millä tavoin näissä tilanteissa auttaa, että kotiin on saatavilla lääkäripalveluja?
Pitäisikö resursseja lisätä ennemmin ympärivuorokautiseen hoivaan vai kotihoitoon?
Van Aerschot: Näitä ei voida asettaa vastakkain tai joko/tai -asetelmaan. Resursseja tarvitaan ilman muuta molempiin. Ympärivuorokautisen hoidon riittävällä resurssoinnilla ja saatavuudella on merkitystä kotihoidossa, sillä kaikkein eniten kotihoidon resursseja vaativat ne asiakkaat, jotka ovat niin huonokuntoisia, etteivät oikeastaan pärjää enää kotona. Jos heille on ajoissa saatavissa paikkoja ympärivuorokautisessa hoidossa, kotihoidon kuormitus ja resurssien tarve pienenee.
Kröger: Ympärivuorokautinen hoito ja kotihoito muodostavat (omaishoidon kanssa) yhden kokonaisuuden, joka ei toimi kunnolla, jos sen kaikki osat eivät toimi. Tällä hetkellä sekä ympärivuorokautisessa hoidossa että kotihoidossa on suuria ongelmia ja molemmat kärsivät resurssien puutteesta. Resursseja on siten välttämätöntä lisätä kumpaankin.
Jos henkilöstömitoituksen voimaantuloa siirrettäisiin, kuten esimerkiksi Pirkanmaan hyvinvointialuejohtaja Marina Erhola on esittänyt, antaako se signaalin, että nostetaan kädet pystyyn hoitajapulan edessä ja tosiasiallisesti mitoituksesta luovutaan?
Van Aerschot: Siirtäminen voi olla välttämätöntä, jos on niin, ettei henkilöstöä kerta kaikkiaan ole saatavissa. Se ei mielestäni tarkoita käsien nostamista pystyyn, kunhan siirtoajan jälkeen pysytään alkuperäisessä suunnitelmassa ja mitoitus pannaan täytäntöön.
Kröger: Merkittävä lykkäys uudistuksen toimeenpanoon kyseenalaistaisi sen, onko sen toteuttamiseen lopulta poliittista tahtoa vai ei – erityisesti tilanteessa, jossa eduskuntavaalit ovat pian edessä eikä tulevasta hallituskokoonpanosta tai sen sitoutumisesta uudistuksen loppuun viemiseen ole tietoa. Hoitohenkilökunnan suuntaan tämä merkitsisi heidän luottamuksensa murentumista siihen, että vanhustyön työolosuhteita pyritään todella kohentamaan.
Samanaikaisesti syksyllä 2022 meneillään oleva sote-alan työmarkkinakiista hankaloittaa tilannetta entisestään. Hoitajien palkkavaatimuksiin ei olla suostumassa, joten ainakaan palkkauksen keinoin ei näytä olevan halua hoitajia alalle houkutella. Jo valmiiksi aliresursoidulle hoitoalalle määritellään silti lain voimin henkilöstömitoitus. Onko laissa määritellyllä henkilöstömitoituksilla lähinnä symbolinen arvo? Hoidon tarpeet myös muuttuvat ja tuskin vähenevät. Ihmiset voivat olla yhä huonompikuntoisia päästessään ympärivuotokautiseen hoitoon, joten mitoitus voi pian olla jo liian alhainen tarpeeseen nähden. Minkälaisena näet suomalaisten hoivan tarpeen tulevaisuudessa?
Kröger: Hoivan tarve ja sen myötä henkilökunnan tarve tulee lähivuosikymmenien aikana jatkuvasti kasvamaan merkittävästi. On ehdottoman välttämätöntä, että ala säilyy vetovoimaisena, mikä puolestaan edellyttää sitä, että henkilökunta voi luottaa siihen, että työolosuhteet eivät tulevaisuudessa heikkene entisestään vaan pikemminkin kohenevat. Tässä suhteessa mitoitusuudistuksella on merkittävä sekä symbolinen että käytännöllinen arvo.
Van Aerschot: En ajattele, että mitoituksella olisi vain symbolinen arvo vaan sillä on (ainakin pitäisi olla!) tarkoituksena parantaa hoidon laatua ja taata se, että ympärivuorokautisessa hoidossa tarjotaan oikeasti hyvää hoitoa ja huolenpitoa. Tämä tietysti on tärkeää myös henkilökunnan työkuorman vähentämisen kannalta. En ole oikea henkilö arvioimaan, voisiko henkilöstömitoitus olla tulevaisuudessa liian alhainen. En usko, että aina vaan huonokuntoisempia ihmisiä tulee ympärivuorokautiseen hoitoon, sillä sinne päästyn kriteerit ovat nyt jo tiukat. Ei niitä voi määrättömästi kiristää.
Tulevaisuuden hoivan ja hoidon tarpeita voi arvioida ainakin sikäli, että tilastot osoittavat yli 85-vuotiaiden määrän kasvavan merkittävästi ja tämän myötä muistisairaiden ihmisten määrä kasvaa.
Tulevaisuuden hoivan ja hoidon tarpeita voi arvioida ainakin sikäli, että tilastot osoittavat yli 85-vuotiaiden määrän kasvavan merkittävästi ja tämän myötä muistisairaiden ihmisten määrä kasvaa. Nykyisten 200 000 muistisairautta sairastavan sijaan on arvioitu, että heitä on yli puoli miljoonaa vuonna 2050. Eli tulevaisuudessa tarvitaan huomattava määrä kotihoidon palveluja sekä ympärivuorokautisen hoidon paikkoja muistisairaille ihmisille.
Hoitajapula on tässä laajuudessaan ilmeisen tuore asia, sillä TEM:n ammattibarometrin mukaan esimerkiksi sairaanhoitajien avoimien työpaikkojen määrä on ylittänyt työttömänä olevien sairaanhoitajien määrän vasta vuonna 2020. Lähihoitajia on määrällisesti edelleen vuonna 2020 ollut enemmän työttöminä, kuin mitä työpaikkoja on ollut tarjolla³. Ammattibarometri maaliskuulta 2022 näyttää sekä lähi- että sairaanhoitajista olevan paljon pulaa koko Suomessa. Mistä näin äkillinen hoitajapula johtuu?
Kröger: Tutkimuksemme ovat osoittaneet, että hoiva-alalla tapahtui jo 2010-luvun alussa sukupolven vaihto ja että nuoremmat hoitajat harkitsevat työn ja alan vaihtoa aiempia työntekijäsukupolvia herkemmin⁴. Itselläni ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka moni alan koulutetuista on jättänyt alan viime aikoina. Hoito- ja hoivatyön vaativuus korona-aikana ja se, ettei Suomessa tätä huomioitu tai palkittu käytännössä lainkaan, on kuitenkin luultavasti heikentänyt monen, erityisesti nuoren alalla vasta vähän aikaa työskennelleen motivaatiota pysyä alalla. Hoivatyö oli vaativaa ja heikosti arvostettua jo ennen koronaepidemiaa ja epidemian aikaiset negatiiviset kokemukset ovat voineet olla monelle hoitajalle viimeinen pisara.
Onko järjestelmätasolla tehtävissä jotakin hoitajapulan eteen? Hyvinvointialueet ovat esittäneet, että esimerkiksi palkkaharmonisaatioon ja vanhuspalvelujen nouseviin kustannuksiin ei ole varattu valtion taholta riittävästi rahaa ensi vuodeksi. Riittävätkö valtion hyvinvointialueille mitoittamat rahat edes nykyisten palveluiden ylläpitämiseen?
Kröger: Olen jo usean vuoden ajan korostanut, ettei Suomen resursointitaso ole riittävä laadukkaan ja kattavan vanhuspalvelujärjestelmän rakentamiseksi. Rahoituksen tasoon ei ole suunniteltu juurikaan korotusta myöskään ensi vuodelle, mikä tarkoittaa sitä, ettei hyvinvointialueiden vastuulle siirtyvien palvelujen rahoitus ole edelleenkään riittävää.
Rahoituksen tasoon ei ole suunniteltu juurikaan korotusta myöskään ensi vuodelle, mikä tarkoittaa sitä, ettei hyvinvointialueiden vastuulle siirtyvien palvelujen rahoitus ole edelleenkään riittävää.
Suomessa on perinteisesti tukeuduttu lähihoitajiin ja sairaanhoitajiin; alan koulutustaso on hyvä. Vastustusta pätevyysvaatimusten madaltamiseen on tullut etenkin ammattiliitoilta. Olisiko kuitenkin kansliapäällikkö Niemen ehdottama hoiva-avustajien määrän lisäys tässä tilanteessa varteenotettava vaihtoehto?
Kröger: Hoiva-avustajia käytetään jo nykyisin monissa hoivayksiköissä, joskin niiden määrä on ollut vielä rajallinen. Hoiva-avustajien lisääminen voi olla yksi osaratkaisu nykyongelmiin, mutta se ei ole ongelmatonta eikä pääratkaisu. Sen ongelmallisuus liittyy etenkin siihen, että tämä tarkoittaisi hoivatyön henkilökunnan palkka- ja koulutustason laskemista entisestään, mikä pitkällä tähtäimellä ei edistä vaan pikemminkin haittaa alan rekrytointia. Lisäksi hoiva-avustajatkin pitää kouluttaa ja rekrytoida: koulutus vie aikaa eikä ole selvää, onko yleensä ottaen olemassa runsaasti alasta kiinnostuneita hyviä hakijoita, jotka hakisivat mieluummin hoiva-avustaja- kuin lähihoitajakoulutukseen. Hoito- ja hoivatyön tehtävistä suurta osaa ei myöskään voida delegoida henkilökunnalle, jolla ei ole varsinaista hoitotyön koulutusta. Jossain määrin hoiva-avustajien laajempi käyttö voi tilannetta siten helpottaa, ainakin tilapäisesti, mutta varsinainen ratkaisu alan rekrytointiongelmiin se ei ole.
Hoito- ja hoivatyön tehtävistä suurta osaa ei myöskään voida delegoida henkilökunnalle, jolla ei ole varsinaista hoitotyön koulutusta. Jossain määrin hoiva-avustajien laajempi käyttö voi tilannetta siten helpottaa, ainakin tilapäisesti, mutta varsinainen ratkaisu alan rekrytointiongelmiin se ei ole.
Van Aerschot: Minä näkisin, että hoiva-avustajat ovat hyvä vaihtoehto, jos heidän työtehtävänsä suunnitellaan oikein ja erotetaan lähi- ja sairaanhoitajien tehtävistä mielekkäällä tavalla. Täytyy kuitenkin myös miettiä mikä hoiva-avustajien palkkataso olisi, tavoitteena ei pidä olla luoda hoiva-alalle työntekijäryhmää, joiden tulot ovat käytännössä niin pienet, että niillä ei edes elä.
[1] Forma, L., Aaltonen, M., Pulkki, J., Raitanen, J., Rissanen, P. & Jylhä, M. 2017. Long-term care is increasingly concentrated in the last years of life: a change from 2000 to 2011. European Journal of Public Health, 27(4): 665–669, https://doi.org/10.1093/eurpub/ckw260
²Kröger, T., van Aerschot, L., Mathew Puthenparambil, J. 2019. Ikääntyneiden hoivaköyhyys. Yhteiskuntapolitiikka 84(2), 124-134.
⁴Olakivi, A.,Van Aerschot, L., Mathew Puthenparambil, J. & Kröger, T. 2021. Ylikuormitusta, lähijohtajan tuen puutetta vai vääränlaisia tehtäviä. Miksi yhä useammat vanhustyöntekijät harkitsevat työnsä lopettamista? Yhteiskuntapolitiikka 86(2): 141-154.
